Yrjö Kokko

Kirjalija ja eläinlääkäri. Sysmä, Muonio ja Enontekiö.

Syntyisin: Sortavalan kaupunki.

Syntymä / Birth / Рождение:

Sortavalan evankelisluterilainen kaupunkiseurakunta, syntyneet v. 1903: Sortavala Town Evangelical Lutheran Parish, Births year 1903: Сортавала Городской евангелическо-лютеранскый приход, рождений 1903 г.:

Sivu pääkirjassa: 117, synt. 15.10.1903, kast. 15.10.1903, Lapsen nimi, vanhempain sääty ja kotipaikka, kummit ja kastaja: Yrjö Olavi Samuli. Vt. Konttoristi Bruno Henrik Kokko ja vmo Katri Kajava. Kt Kaupp. Samuli Kokko ja rouva Helena, Luotsi Antti Kajava ja vmo Wilhelmina, Väinö Elias Kajava, neiti Tyyne Helena Kokko, neidit Iida ja Lovisa Kokko.

Sortavalan kaupunkiseurakunta > Sortavalan kaupunkiseurakunnan arkisto > Syntyneiden ja kastettujen luettelot > Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1891-1918 (I C:1) JAK [http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2304295]

Sortavalan kaupunkiseurakunnan syntymä- ja kastemerkinnän mukaan Yrjö Kokko syntyi 15.10.1903, mutta yleisesti käytetään kaikkialla hänen syntymäpäivänään 16.10.1903. Syytä tälle ei ole tiedossa.

Avioliitto / Marriage / Брак:

Yrjö Kokko avioitui 1931 Aune Iluksen kanssa.

Kuolema / Death / Смерт:

Yrjö Kokko kuoli Helsingissä 06.09.1977.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Lähinnä luonnon- ja eläinkuvauksia kirjoittanut Yrjö Kokko on tullut tunnetuksi erityisesti teoksillaan Laulujoutsen sekä Pessi ja Illusia. Laulujoutsenen ansiosta maamme luonnonvarainen joutsenkanta säilyi. Pessistä ja Illusiasta on tehty elokuva sekä baletti että siihen pohjautuva tanssielokuva. [1, 2]

Nuoruus ja karjalaisuus

Karjalassa Sortavalan kaupungissa tukkukauppias Bruno Kokon ja hänen vaimonsa Katariina os. Kajavan toiseksi vanhimpana lapsena syntynyt ja Laatokan rantojen luonnosta saamiaan kokemuksia myöhemmin tuotannossaan muistellut Yrjö Kokko tuli ylioppilaaksi Viipurin lyseosta. [1, 2, 3] Perhe oli varakasta kauppiassukua, mutta taloudellinen tilanne kuitenkin muuttui dramaattisesti, kun isoisän liike teki konkurssin 1907. [4, 2]

Yrjö Kokolla oli lapsuudesta saakka vahva karjalainen identiteetti. Tähän vaikutti luonnollisesti sekä isän että äidin puoleinen vanha karjalainen suku ja suvun, erityisesti isoisän suojärveläiset ja impilahtelaiset kauppatuttavat ja ystävät, jotka vierailivat usein Sortavalassa. Jo koulupoikana Kokko tutustui suomalaiseen kansanrunouteen, ja siitä tuli hänelle elävää perinnettä. Siksi onkin luontevaa, että Kalevala jätti vahvan jälkensä Kokon kirjalliseen tuotantoon. [5, 2]

Kokko kirjoitti Itä-Häme -lehteen artikkelin Kalevalan laulumailta [6] Kalevalan päivän aattona 1935. Tuolloin vietettiin Vanhan Kalevalan 100-vuotisjuhlaa. Artikkelissaan Kokko kertoo jouluntienoon matkasta Sortavalasta Suojärvelle isänsä serkun Matti Kokon kanssa. Käytiin saunassa, nukuttiin ja syötiin. Seuraava päivä kului lähiympäristössä kierrellessä ja suden jälkiä ihmetellessä. Pakkasesta tupaan tullut Yrjö nukahti penkille kodikkaaseen rukkien hyrinään. [5, 6, 2]

Kokko kirjoitti:

Heräsimme kuin olisi kuulunut laulukappaletta soittavan herätyskellon ääni, mutta paljon kauniimmalta tämä soitto kuului. Raotimme silmiämme, näimme naisten polkevan rukkejaan, mutta mistä tuli tuo soitto, joka niin kauniilta kuului hiljaisessa tuvassa. Kohotimme päätämme tuvan pöydänreunan tasalle ja silloin näimme soittajan, harmaapartaisen, lyhyenlännän heiveröisen ukon, joka tuvan pöydällä parin metrin päässä meistä luisevilla sormillaan kanneltaan soitti. Soittaja oli Teppo Jänis. Tunsimme hänet. Lyseomme juhlasalissa oli soittanut. Emme silloin hänen soittoaan ihailleet, nyt se kuului kauniilta, tuvan tummuneet hirsiseinät oli soiton oikea kaikupohja. [5, 6, 2]

Kun nuori Kokko siis kuuli kanteleensoittoa sen oikeassa, kalevalaisessa ympäristössä ja kontekstissa, soiton kauneus pääsi oikeuksiinsa ja hän tunsi ymmärtävänsä jotakin ikiaikaista. Sen yksinkertaisuudessa oli jotakin sydäntä sykähdyttävää, kotoista ja läheistä, kuin äidin laulamassa kehtolaulussa. Kokko tunsi, että Kalevalan kansa tuli soitolla sukulaiseksi, tuo soitto oli tuttavuuden lämmin kädenpuristus. [5, 2]

Kokko tutustui Raja-Karjalassa toiseenkin Kalevalan tietäjään ja taitajaan, nimittäin Iivana Onoilaan. Jos Teppo Jänö oli ulkoiselta olemukseltaan vähänläntä, Ukko Onoila oli harvinaisen suurikokoinen ja komea mies. Kokko näki hänet lähes Kalevalan heeroksena. Yrjö oli yötä Onoilan talossa. Taas käytiin miehissä saunassa. Lauteilla Onoila luki mieskunnalle naima- ja lapsionnea, "terveyttä taatolta toivoi, pahan suonia paloitteli". [5, 6, 2]

Tämän Sortavalan laulujuhlilla 1896 kuuluisaksi tulleen runonlaulajan tapaaminen avasi Kokolle kalevalaisen maailman lopullisesti. Hän kirjoitti [5, 6, 2]:

Onoilan opastuksella astuivat esiin Kalevan sankarit, yössä ne ennen olivat olleet, nyt näimme heidät kuin kirkkaassa päivänvalossa, tunsimme heidän suuruutensa, eivät olleet enää outoja vertaukset, meille kirkastui Kalevalan kauneus, sen soiton suomalaisuus, salojen sanan suuruus. Kalevala ei ollut enää opettajan historiaa eikä arkeologiaa, se oli jotain niin kotoista, niin sukulaista, rohkaisevaa ja lämmintä, joka sai koulupojan sydämen näkemään kansansa taiteen suuruuden. [5, 6, 2]

Opiskelemassa eläinlääketiedettä

Yrjön haaveena oli valmistua eläinten parantajaksi, mutta toisaalta hän tahtoi turvata jokapäiväisen elämänsä porvarillisella ammatilla. Nämä toiveet yhdistyivät, kun hän lähti opiskelemaan eläinlääkäriksi. Kirjallinen lahjakkuus ilmeni varhain, sillä Kokko rahoitti opiskeluaan kirjoittamalla aikakauslehtiin jännityskertomuksia. [1, 2]

Koska Suomessa ei voinut opiskella eläinlääkäriksi, Kokko matkusti syksyllä 1923 Hannoveriin ja kirjoittautui Hannover Tierärztliche Hochschuleen, Hannoverin eläinlääketieteelliseen korkeakouluun. Saksan ylioppilaselämä oli hyvin hierarkkista, mikä ei miellyttänyt kaikkea pakkoa kammoavaa Kokkoa. Opiskelijat olivat ensimmäisen vuoden fukseja ja osallistuivat fuksimajurin johdolla koulutukseen. Koulutuksen jälkeen fuksit lyötiin miekan lappeella Burscheiksi. Jokaisella fuksilla oli oma ohjaava Leibburschinsa, vanhempi opiskelija, eräänlainen tuutori, jota piti totella. Kokon Leibbursch oli Paavo Päivänsalo ja fuksimajurina Helge Ögård, joka oli myöhemmin valmistuttuaan eläinlääkärinä Jaakkimassa. Hannoverin suomalaisten eläinlääketieteen opiskelijoiden keskeinen yhteydenpito tapahtui vuonna 1907 perustetun Verein Finnischer Studenten - yhdistyksen lauantaisissa kneipissa. [7, 2]

Kokko siirtyi syksyllä 1926 opiskelemaan Tarttoon, koska Saksa tuntui hänestä liian kalliilta. Tarton aika jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä suoritettuaan vuoden lopussa kandidaatintutkinnon hän siirtyi Wieniin. [7, 2] Hän valmistui lisensiaatiksi 1930 ja sai suomalaisen laillistuksen seuraavana vuonna. Kokko piti opiskeluvuosiltaan päiväkirjaa ja taitavana piirtäjänä kuvitti tekstinsä. Päiväkirjaa ei ole julkaistu, mutta arkistokappaleenakin se antaa hyvän kuvan suomalaisten nuorten miesten ulkomaisesta opiskelusta. [1, 2]

Eläinlääkärinä

Kotimaahan palattuaan Yrjö Kokko toimi ensin yksityiseläinlääkärinä. Hän julkaisi 1932 ensimmäisen oppikirjansa, Kotieläin: anatomia ja fysiologia. Tieteellinen ura houkutteli; hän aikoi hakea opettajaksi tulevaan Eläinlääketieteelliseen korkeakouluun. Korkeakouluhanke eteni kuitenkin 1930-luvun lamavuosina perin vitkaan, ja Eläinlääketieteellinen korkeakoulu perustettiin vasta 1945. Koska Kokolla ei ollut tieteelliseen uraan kotimaisia käytännön edellytyksiä, hän hakeutui 1932 Sysmän kunnaneläinlääkäriksi, jonka työkenttä ulottui myös Hartolaan. Hänet muistetaan edelleen Päijät- Hämeessä sekä taitavana praktikkona että pidettynä ja suosittuna ihmisenä. Tieteellinen ura oli Kokon mielessä myöhemminkin niin, että hän suoritti paljon opintomatkoja eri maihin. [1, 2]

Kunnaneläinlääkärin arkinen ura päättyi sotavuosiin, vaikka Kokko erosi virallisesti Sysmän virastaan vasta 1945. Kokko joutui rintamalle. Talvisodan tunnot saivat hänet kirjoittamaan ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa, näytelmän Pitäkää tulta vireillä. Jatkosodassa Kokko toimi eläinlääkintäluutnanttina ja -kapteenina kenraalimajuri Aaro Pajarin 18. Divisioonan eläinlääkintäkomppaniassa. Sodan rumuus herkisti luonnonystävän. Siinä missä talvisodan näytelmä on jäänyt unohduksiin, 1944 syntynyt Pessi ja Illusia on sitäkin tunnetumpi. [1, 2]

Sodan jälkeen Kokko muutti 1945 Muonion piirieläinlääkäriksi Lappiin, minne hän oli kauan kaivannut. Samana vuonna perustettu uusi kotimainen Eläinlääketieteellinen korkeakoulu ei vetänyt häntä Helsinkiin. Hän eli Lapissa viisi vuotta sekä eläinlääkärinä että kirjailijana. Lapin kuvaus Neljän tuulen tie julkaistiin 1947. Eläinlääkärin virka päättyi 1950 ilmestyneeseen kirjaan Laulujoutsen, ja lopun elämänsä Kokko oli vapaa kirjailija. Uuden vuosikymmenen alussa hän teki laajan matkan Kanariansaarille, minkä jälkeen hän rakensi itselleen niin sanotun Ungelon torpan Enontekiölle. [1, 2] Ungelon torppa sijaitsee Ounasjärven niemessä Enontekiön kirkonkylässä Hetassa. [8, 2] Kokko alkoi rakentaa Ungelon torppaansa kesällä 1951. Asumaan Ungelon torppaansa Kokko pääsi syksyllä 1952. [5, 2]

Kirjallinen ura

Kokko laski aloittaneensa kirjallisen uransa 1944 Pessistä ja Illusiasta, joka oli alaotsikon ilmaisevan lajimääritteen mukaan satu. Sen kehyksenä on sotatila, jolle luontoon sijoitetut sadunomaiset tapahtumat muodostavat kontrastin. Huomionarvoista on myös teoksen luonnontieteellinen tarkkuus. "Biologinen satu on harvinaisuus, jollaisia suuristakin sivistysmaista tunnetaan vain harvoja", Reino Kalliola kirjoitti Pessistä ja Illusiasta. Sodan jälkeisessä ilmapiirissä teos sai huomattavan suosion, joka jatkui vuosikausia myöhemminkin. Paitsi että teoksesta tehtiin näytelmäversio ja lapsille tarkoitettu laitos, Ahti Sonninen sävelsi 1952 sen pohjalta baletin, jonka tunnetuin numero on Hiirten häävalssi. Jack Witikka ohjasi balettiin perustuvan tanssielokuvan 1954, ja Heikki Partanen ohjasi Pessistä ja Illusiasta elokuvan 1984. Kokko itse käsitteli teoksen syntyvaiheita sekä toimintaansa sodassa eläinlääkintäupseerina kirjassaan Sota ja satu (1964). Pessi ja Illusia on käännetty ruotsiksi, tanskaksi, hollanniksi ja italiaksi. [1, 2]

Pessi ja Illusia sai sittemmin seurakseen joukon luonnon- ja eläinkuvauksia, joissa oli tekijän ottamia valokuvia, toisinaan myös piirroksia. Koska ensimmäinen Lapin-kuvaus oli menestynyt ja Laulujoutsen herätti erittäin laajaa huomiota, Kokko jatkoi samasta aihepiiristä. Lapin luontoon liittyvät Sudenhampainen kaulanauha (1951), Ne tulevat takaisin (1954), Ungelon torppa (1957), Tunturi (1961), Alli – jäänreunan lintu (1966) ja Poro (1969). Suomalaista koirakirjallisuutta Kokko kartutti teoksellaan Molli, maailman viisain koira (1965). 1940-luvun lopulla kirjoitettu laaja jännitysromaani sen sijaan jäi julkaisematta. [1, 2]

Kokon teoksissa on luonnontieteellisiin seikkoihin kiinnitetty tarkkaa huomiota. Tapahtumat sijoittuvat usein Lappiin ja erämaaolosuhteisiin. Teoksissaan Kokko painottaa ihmisen ja luonnon sopusointuisuuden tärkeyttä. Luonnon vastapainona ovat tekniikka ja kaupunkikulttuuri, joihin hän suhtautuu epäluuloisesti. Tekniikan saavutuksista kuitenkin valokuvaus oli Kokolle tärkeä: paitsi että hänen teoksissaan on runsaasti valokuvia, hän myös usein puhuu valokuvauksesta, sen luonteesta ja ongelmista. [1, 2]

Laajimman merkityksen saavutti Laulujoutsen-kirja. Suomalaisten ohella ruotsalaiset, saksalaiset ja ranskalaiset seurasivat joutsenten, Hannan ja Marskin, rakkaustarinaa. Ilman Kokon kirjaa suomalaisten "pyhää lintua" ei olisi suojeltu eikä sen kanta olisi kasvanut nykyisiin mittoihinsa, vaan laulujoutsenet olisi metsästetty viimeistä yksilöä myöten. Tämän takia Kokolla on pysyvä sija Suomen luonnonsuojelun historiassa. [1, 2]

Kokon tuotannon kirjallisia taustoja voidaan etsiä Kalevalasta, kansanrunoudesta ja joiuista, joita hän usein siteeraa, Ernest Thompson Setonin eräkirjoista ja Bengt Bergin tuotannosta. Samoin voidaan mainita sotien välisenä aikana Suomessakin suositut saksalaisen Paul Eipperin valokuvin varustetut eläinkirjat. Päinvastoin kuin Eipper, joka käytti ammattivalokuvaajia, Kokko otti valokuvat itse. Taustalla on myös Robinson Crusoe: "Ihminen taitaa säilyä Robinsonina koko ikänsä", eräs henkilö toteaa Sudenhampaisessa kaulanauhassa. Kokon kokemukset eläinlääkärinä tulevat esille varsinkin kertomuksessa Jouluporsaat. [1, 2]

Kokko oli aikanaan hyvin suosittu ja merkittävä kirjailija. Alkuperäinen eläinlääkärin ammatti jäi vuosien ja vuosikymmenien mittaan sivummalle ja unohtui. Kirjallisuudentutkimus sen sijaan ei ole Kokkoa liiemmin huomioinut. Hänen 100-vuotisjuhlansa muistettiin paremmin eläinlääkäreiden kuin kirjailijoiden parissa. [1, 2]

Lapin kuvausten vastapainona Kokon tuotantoon kuuluu laaja, myös ruotsiksi käännetty matkakirja Hyvän tahdon saaret, joka käsittelee tekijän matkaa Kanariansaarille (1953). Teokseen sisältyy luultavasti paras suomalainen härkätaistelun kuvaus, joka on julkaistu uudestaan myös Kokon eläinkuvausten valikoimassa Parhaat ystäväni (1970). Laaja sota-aikaan sijoittuva romaani Täydennysmies (1962), "Sysmän miesten oma sotahistoria", kuten E. J. Ellilä siitä totesi, jäi täysin Kokon muun tuotannon varjoon. Teos oli alun pitäen tarkoitettu talvisodan jälkeen julistettuun sotaromaanikilpailuun, jonka voitti Viljo Sarajan teos Lunastettu maa ja johon osallistuivat myös Pentti Haanpää teoksellaan Korpisotaa sekä Eino Hosia teoksellaan Tuliholvin alla. [1, 2]

Kokolle myönnettiin kirjallisia palkintoja Pessin ja Illusian ilmestyttyä 1940-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä hänet kutsuttiin Suomen eläinsuojeluyhdistyksen ja Ernest Thompson Seton -seuran kunniajäseneksi. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia -mitali 1957. [1, 2]

Luontokuvaaja

Kokko on suomalaisen luontokuvauksen pioneereja. Hänellä oli visuaalista hahmottamis- ja sommittelukykyä. Hän halusi kuvata monen myöhemmän luontokuvaajan tapaan vaikeasti kuvattavia asioita, kuten laulujoutsenen pesän tai telkän poikasten pesästä lähdön. Kokko oli kirjailija, joka käytti valokuvaa tekstinsä tukemiseen. Kuvat - piirretyt tai valokuvat – olivat hänelle aluksi oikeastaan samanarvoisia. [9, 2]

Yrjö Kokon luontokuvissa näkee selvän kehityslinjan. Pessi ja Illusia –sadussa on lähikuvia kukista, hyönteisestä ja linnuista. Teknisistä puutteistaan huolimatta ne herättivät ihastusta. Neljän tuulen tien kuvitus painottuu ihmisiin ja Lapin maisemiin. Molemmilla on merkittävä osa myös Laulujoutsenessa, mutta pääosaan nousevat joutsenkuvat. Niiden funktio oli paitsi esteettinen, myös etologinen, lintujen käyttäytymistä tutkiva ja selittävä. Tämä etologinen kuvafunktio korostui Ungelon torpan telkkä- ja uivelokuvissa. Kokon kiinnostus etologiaan ajoi oikeastaan estetiikan ohi ja hän kelpuutti kirjaan epäteräviä, alivalottuneita tai muuten epäonnisia kuvia. Näin kävi myös Alli, jäänreunan lintu -kirjassa. [9, 2]

Ura

Ylioppilas Viipurin suomalaisesta lyseosta 1923; eläinlääketieteen kandidaatti, Tartto 1926; eläinlääketieteen lisensiaatti, Wien 1930; laillistettu eläinlääkäri 1931; maidon- ja lihantarkastuksen tutkinto, piirieläinlääkäritutkinto 1935. Yksityiseläinlääkäri 1931–1932; Sysmän kunnaneläinlääkäri 1932–1945; Muonion piirieläinlääkäri 1945–1950. Suomen Kuvalehden kirjeenvaihtaja 1924–1930. [1, 2]

Kunnianosoitukset

Pro Finlandia 1957. Valtion kirjallisuuspalkinto 1944; E. M. Mannisen palkinto 1948. Suomen eläinsuojeluyhdistyksen kunniajäsen; Ernest Thompson Seton -seuran kunniajäsen. [1, 2]

Tuotanto

Pessi ja Illusia. 1944 (ruotsiksi 1946); Neljän tuulen tie. 1946 (ruotsiksi 1950); Laulujoutsen. 1950 (ruotsiksi 1951); Sudenhampainen kaulanauha. 1951 (ruotsiksi 1953); Hyvän tahdon saaret. 1953 (ruotsiksi 1956); Ne tulevat takaisin. 1954; Ungelon torppa. 1957; Tunturi. 1961; Täydennysmies. 1962; Sota ja satu. 1964; Molli, maailman viisain koira. 1965 (ruotsiksi 1969); Alli – jäänreunan lintu. 1966 (myös ruotsiksi); Poro. 1969; käännöksiä myös englanniksi, hollanniksi, italiaksi, japaniksi, ranskaksi, saksaksi, tanskaksi, unkariksi, viroksi. [1, 2]

Viitteet:

• [1] H. K. Riikonen ja Anneli Mäkelä-Alitalo: Kokko, Yrjö. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 16.3.2021) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-004984 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)
• [2] Kooste Reijo Savola.
• [3] Sortavalan evankelisluterilaisen kaupunkiseurakunnan kirkonarkisto.
• [4] Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko: Sadun ja luonnon runoilija. WSOY. 2003.
• [5] Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko ja Kalevala [http://www.parkkinen.org/kokko.html] (viitattu 16.3.2021)
• [6] Yrjö Kokko: Kalevalan laulumailla. Itä-Häme, 27.02.1935, nro 24, s. 2 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1184097?page=2] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• [7] Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko, kirjailija vai eläinlääkäri? [http://www.parkkinen.org/kokko_elainlaakari.html] (viitattu 16.3.2021)
• [8] Anneli Aro: Ungelon torppa. Raito 2/2001, ss. 6-9. [https://www.rovaniemi.fi/loader.aspx?id=6167773b-c537-43b1-b495-d2c...]
• [9] Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko luontokuvaajana. [http://www.parkkinen.org/kokko_luonto.html] (viitattu 16.3.2021)

  ---

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Sortavalan kaupungin paikkakuntaprojekti
• Sysmän paikkakuntaprojekti
• Muonion paikkakuntaprojekti
• Enontekiön paikkakuntaprojekti
• Kuka kukin on 1954: Kokko, Yrjö Olavi Samuli. [http://runeberg.org/kuka/1954/0383.html]
• http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4984/

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 245. viikkoprofiili (16.08.2020-22.08.2020).

Kirja, joka pelasti laulujoutsenen

Oli vähällä, että Yrjö Kokon ikoninen kirja Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu olisi jäänyt kirjoittamatta. Se olisi voinut pahimmillaan tarkoittaa laulujoutsenen sukupuuttoa Suomessa. Olisiko kansallislintumme selvinnyt ilman Kokon käänteentekevää kirjaa?
Kokko aloitti joutsenten etsimisen Enontekiöltä keväällä 1946. Hän halusi kuvata pesiviä joutsenia tekeillä olevaan kirjaansa Neljän tuulen tiellä. seuraavana vuonna. Jos hän epäonnistuisi, hän keskittyisi muihin aiheisiin.Viimeinen yritys seuraavana vuonna. Jos hän epäonnistuisi, hän keskittyisi muihin aiheisiin.Toukokuussa 1950

Ihmisten asenteita oli yritetty muuttaa ennen Yrjö Kokon kirjaakin. Laulujoutsenen heikentyvä tilanne huomattiin jo 1916. Silloin vedottiin pohjanmaalaisiin nimismiehiin, että nämä valvoisivat tarkemmin metsästysasetusta, joka kielsi joutsenen tappamisen. Joutsen rauhoitettiin täysin 1934, mutta metsästys jatkui isossa osassa maata kuten ennenkin.Valistuksesta oli varmasti hyötyä, mutta Kokon kirja oli läpimurto, jonka ansiosta asia nousi suuren yleisön tietoisuuteen.Kirja nostatti laulujoutsenbuumin. Sanomalehti Uusi Suomi raportoi huhtikuussa 1951, että ”Hanna ja Marski” oli nähty Ilmajoella. Joitakin päiviä myöhemmin Suomen sosialidemokraatissa paheksuttiin, kun laulujoutsen oli ammuttu siipirikoksi Kiuruvedellä.Ihmiset lähettivät Kokolle kirjeitä joutsenhavainnoistaan, ja Kokko kirjoitti joistakin tapauksista lehtiinkin. Saarijärven Aino nousi koko kansan julkkikseksi. Tuhannet ihmiset kävivät katsomassa tätä pienessä sulassa talvehtivaa kesyä joutsenta, parhaimmillaan kolme bussilastillista päivässä.Asennemuutos ja vainon loppuminen osoittautuivat ratkaiseviksi, sillä joutsenten määrä kääntyi kasvuun hämmästyttävän nopeasti.  ... vuoden 2018 arvion mukaan Suomessa pesii 11 000 laulujoutsenparia.
https://suomenluonto.fi/artikkelit/kirja-joka-pelasti-laulujoutsenen/