Ella Ojala

Kirjailija, opettaja, tulkki ja Tampereen kaupungin matkailuopas.

"Inkeriläisyyden sielunmaiseman tulkki".

Elämäkerta

Ella Ojala o.s. Makara syntyi 27. huhtikuuta 1929 Varsalan kylässä Pohjois-Inkerin Lempaalassa Karjalankannaksella, silloisen Suomen rajan tuntumassa [1-5]. Lampaalan rajanaapureita Suomen puolella olivat Kivennapa ja Rautu.

Hänen isänsä oli talonpoika Juhana Makara ja äitinsä Liisa o.s. Kokkonen. Molemmat vanhemmat olivat kotoisin Lempaalasta. Avioiduttuaan Liisa oli muuttanut kotikylästään Kierosta miehensä kotiin Varsalan kylään, missä heille syntyi kaksi lasta, ensin Ella ja vuonna 1935 Toivo. [2, 5]

Lapsuus Neuvosto-Inkerissä

Ellan lapsuudenperheen onnea ei kestänyt pitkään, sillä pian alkoivat inkeriläisten karkotukset ja Stalinin vainot. Niitä seurasi toinen maailmansota.

Kolmivuotias Ella Makara.

Hänen lapsuusajastaan tuli selviytymistä ankarissa olosuhteissa. Perheen lähiomaisia vangittiin ja karkotettiin, ja monet heistä menettivät henkensä. Vainon vuosina Ellan Liisa-äiti menetti myös isänsä sekä sisarensa, jonka orvoksi jääneen pojan, kumminpoikansa Aarne Lipiäisen, hän otti ottolapsekseen. Nälähätä ja pommitukset tulivat heille kaikille tutuiksi.

Pahimmat koettelemukset olivat edessä, kun Pohjois-Inkeri vuonna 1936 tyhjennettiin suomalaisesta asutuksesta. Makaran perhe karkotettiin Sisä-Venäjälle.

Sieltä he monien koettelemusten jälkeen pääsivät muuttamaan takaisin Inkeriin, lähelle Leningradia. Töitä löytyi Hietamäen Hyttilän kylän kolhoosista. Lähellä oli Vennäin-Vuissakan (Russko-Vysotskojen) kylä, jossa perhe asui. [3, 5-7]

Ella ehti käydä Neuvostoliitossa neljä vuotta venäjänkielistä koulua. Suomalaistytölle ei ollut helppoa olla ainoana suomalaisena muutoin umpivenäläisessä koulussa. Toverit puhuivat suomalaisnoidista ja puna-armeijan kokemukset Suomessa puettiin kauhutarinoiksi. Edistyminen opinnoissa yhdessä hyvän käytöksen kanssa toivat Ellalle kuitenkin ylimmän tunnustuksen hyvästä koulunkäynnistä: Leninin ja Stalinin kuvilla varustetun kunniakirjan. [6-8]

R. Vysotskojen keskikoulun toinen luokka, 5/IX 38. Lettipäinen Ella Makara opettajan oikealla puolella.

Ella oppi koulussa venäjän kielen ja saksalaisilta sotilailta saksan kielen. Kun sota taas syttyi, Ellan perhe jäi saksalaisten miehittämälle alueelle. 14-vuotiaana hän päätyi saksalaisten tulkiksi, koska osasi saksaa, venäjää ja suomea. Osa Ellan serkuista oli Neuvostoliiton armeijan hallitsemalla puolella ja kuoli Leningradin piirityksessä. [3, 7]

Kun sodanaikaiset väestönsiirrot Suomeen alkoivat, myös Makaran perhe päätti lähteä Suomeen. He matkustivat Viroon Paldiskiin Kloogan leirille, josta heidät evakuoitiin Turkuun vuonna 1943. [3, 7, 9]

Turusta Vuokselaan

Suomessa siirtoväki majoitettiin ensin jonkin aikaa Puolalan koululla Turussa ja sen jälkeen Perttelin leirillä.

Perttelistä Makaran perhe siirrettiin Karjalankannakselle Vuokselaan.
- Juna pysähtyi ensimmäisen kerran Viipurin ratapihalla. Vasta matkalla heille oli kerrottu, että määränpäänä oli Karjalan kannaksella sijaitseva Vuoksela. Kun he kerran olivat Kannakselta kotoisin, niin nytpä pääsisivät lähelle synnyinseutujaan. Siellä heillä olisi sama murrekin kuin muilla kannakselaisilla, sopeutuminen olisi helpompaa, selitettiin.

Vuoksela muistutti monin tavoin kotiseutua Lempaalassa.
- Täällä Kannaksella oli samanlaista kuin Pohjois-Inkerissäkin: oli harmaita taloja mutta myös punaisia, valkoisia ja keltaisia. Kyläkin oli kuin kotona: talot seisoivat vähän matkan päässä toisistaan maantien molemmin puolin, eivät aivan vieri vieressä kuten Länsi-Inkerissä tai Venäjällä.

Vuokselassa Makarat asuivat ensin Paavo Kinasen luona. Juhana ja Liisa tekivät Kinaselle rengin ja piian töitä. Ella kävi jatkokoulua Kuninkaanristin koulussa. Kinaselta perhe ehti vielä muuttaa Jooseppi Karoselle, ennenkuin Vuoksela evakuoitiin toistamiseen kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alta. [9]

Nuoruusvuodet Pihlajavedellä

Vuokselasta Makaran perhe päätyi Karosten mukana evakkoon Pihlajavedelle.
- Juna pysähtyi seuraavan kerran Keski-Suomessa Pihlajavedellä. Asemarakennus oli pieni ja kaunis, valkoinen talo, jonka takana kasvoi kuusia.

He asuivat ensin Vaajamäessä, jonne majoitettiin myös Karosen ja Käpin perheet. Vaajamäen isäntänä ja emäntänä olivat tuolloin Paavo ja Elvi Marttinen. Vaajamäestä Makarat muuttivat Rinta-aholle (Riita-aholle), jossa he asuivat kamarihuoneessa, jota Ella on kuvannut kirjassaan talon toisen päädyn tupana. Rinta-ahoa isännöivät siihen aikaan Lauri ja Aini Lepikko. Myöhemmin Makarat vuokrasivat kunnalta Siirtola-nimisen mökin. [9]

Makaroita ja Lepikoita Rinta-ahon talon rappusilla noin vuonna 1944. Vasemmalla on Ellan vanhemmat Juhana ja Liisa Makara. Poika edessä on Toivo Makara ja hänen takanaan Aarne Lipiäinen. Valkotukkaiset ovat Lepikon lapsia. Oikealla Aini Lepikko ja Ella Makara. Kuva on Rinta-ahon talon albumista.

Sodan jälkeen inkeriläisiä palasi ja palautettiin Neuvostoliittoon, mutta Makaran perhe ei palannut. He jäivät asumaan Pihlajavedelle. Juhana-isä kävi töissä Pihlajaveden sahalla ja talvisin metsätöissä. Liisa ja lapset olivat kesäisin maataloissa töissä. Ella kävi jatkokoulun ja rippikoulun. Hän pääsi myyjäksi osuuskauppaan.

Tulevan puolisonsa Ella löysi Pihlajaveden naapurista Keuruun Haapamäeltä. Nuoret vihittiin syksyllä 1950, ja samana vuonna Ella sai Suomen kansalaisuuden. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä, ja avioliiton ensimmäiset vuodet he asuivat Pihlajavedellä. He vuokrasivat huoneiston Piilon talosta opettaja Urho Korkealalta. Aviomies työskenteli rautatieläisenä, ja hänen työnsä mukana Ella perheineen muutti myöhemmin uusille asemille [3, 9, 10]. Avioliitto päättyi myöhemmin eroon.

Ellan vanhemmat muuttivat Pihlajavedeltä Vaajakoskelle saatuaan Suomen kansalaisuuden vuoden 1956 paikkeilla. Juhana meni Vaajakoskella sahalle töihin. Vuonna 1963 he muuttivat Lohjalle, josta he ostivat talon.

Kirjailijanura ja muu työura

Kirjoittaminen oli Ella Ojalalle tärkeää nuoruudesta lähtien. Nuoruudessaan hän kirjoitti runoja ja päiväkirjoja. Avioliiton solmimisen jälkeen hän kirjoitti Inkeriläisten viestiin runoja nimimerkillä Piilon piika, viitaten asuinpaikkaansa Pihlajavedellä. Päiväkirja oli hänelle edelleen tärkeä henkireikä. Hän haaveili myös romaanin kirjoittamisesta. [3, 10]

Presidentti Urho Kekkonen ja Ella Ojala vuoden 1974 Tampereen messuilla, jolloin Ojala toimi Kekkosen tulkkina. Kuva: Valokuvaaja Ari Johansson, Työväenmuseo Werstaan kuvakokoelmat.

Aikuisena hän opiskeli venäjää Tampereen työväenopistossa, ja aikuiskasvatusta ja slaavilaista filologiaa Tampereen yliopistossa.

Hän toimi venäjän kielen tulkkina ja jo 1960-luvulta lähtien Tampereen kaupungin matkailuoppnaana. Hän toimi vuosia mös venäjän kielen opettajana Ahjolan kansalaisopistossa, Ylöjärven lukiossa ja Tampereen yhteiskoulussa. [3]

Syksyllä 1988 julkaistiin Ella Ojalan omaelämäkerrallinen romaani Pitkä kotimatka, jota hän piti pääteoksenaan. Teos käsittää vuodet 1936-1943, ja se kertoo Lempaalan inkeriläisten pakkosiirroista Sisä-Venäjälle 1930-luvulla ja päähenkilöiden palaamisesta puolisalaa Etelä-Inkeriin ja ajasta siellä. Ella itse on kirjassa Elisa, ja hänen vanhempansa Juhana ja Liisa Makara ovat Antti ja Kati. Pikkuveli Toivo on Samuli, ja orvoksi jäänyt serkkuveli Aarne on Mikko. [3, 7, 9]

Esikoisromaanin jatko-osat ilmestyivät vuosina 1990 ja 1994. Romaanissa Suomi näkyy päähenkilöt siirtyvät Suomeen jatkosodan aikana, asuvat ensin Vuokselassa ja sitten Pihlajavedellä, jonne he jäävät sodan jälkeen. Teos valottaa myös muiden Pihlajavedellä asuneiden inkeriläisten kohtaloita, mikä täydentää Pihlajavedestä kirjoitettua historiaa. Ensimmäinen kevät käsittelee edellisistä kirjoista tutun päähenkilön Elisan aikuistumista sodanjälkeisessä Suomessa. [3, 9, 11]

Pelastunut albumi ilmestyi vuonna 1991. Se sisältää neljänkymmenen Makaran perheen valokuva-albumissa esiintyvän henkilön tarinat. Albumi oli kuin ihmeen kaupalla pelastunut kaikista perhettä kohdanneista vastoinkäymisistä. Heidän palattuaan Inkeriin 12-vuotias Ella uhmasi sotaa ja ilman vanhempiensa lupaa patikoi henkensä kaupalla seitsemän kilometriä edestakaisin noutaakseen albumin ja muita perheen muistoesineitä niiden varastointipaikasta. Paluumatkalla ammuksen sirpale vei mennessään palan Ellan huivista osumatta päähän.
- Valokuvat olivat meille poikkeuksellisen tärkeitä. Ne olivat usein ainoa jäljelle jäänyt muisto vangituista, leireille joutuneista ja eri tavoin menehtyneistä sukulaisistamme. [3, 6, 8]

Ella Ojalan kirjat kertovat arkisesti inkeriläisten kovistakin kohtaloista. Niissä toistuva teema on myös ihmetys siitä, miten heidät koettiin Suomessa vain sukulaiskansan edustajiksi. Inkeriläiset Neuvostoliitossa yleisesti puhuivat itsestään suomalaisina. Tavoiltaan ja kulttuuriltaan Ella Ojala katsoi kotipitäjänsä Lempaalan kuuluvan Etelä-Karjalaan. [6, 9, 12, 13]
- Emme me Venäjällä asuessamme kuitenkaan koskaan kokeneet olevamme inkeriläisiä, sen paremmin naispuolisia ingermanlankoja tai miespuolisia ingermanlantsejakaan. Me tunsimme itsemme aina suomalaisiksi. Sellaisiahan me olimmekin. Lukihan passeissammekin kansalaisuuden kohdalla ”suomalainen”, ja sukumme juuret ovat Suomen puolella Kannaksella.
- Minua harmittaa yhä edelleen, kun tulee puhe inkeriläisistä ”sukulaiskansana”. Eihän kukaan puhu kannakselaisista evakoistakaan ”sukulaiskansana”! Miten me olisimme yhtäkkiä muuttuneet joksikin sukulaisiksi, kun olimme samoja Kannaksen suomalaisia? [6]

Esikoisteoksen julkaisemisen jälkeen yhdistyivät Ella Ojalan elämän kaksi tärkeintä asiaa: inkeriläisyys ja kirjoittaminen. Hän kävi tilaisuuksissa puhumassa Inkerin kansan kohtalosta ja elämästään. Hän kirjoitti edelleen aktiivisesti Inkeriläisten viestiin ja myös Aamulehteen. Monissa kokoomateoksissa on hänen kirjoituksiaan. [3]

Ella Ojala sai Tampereen seudun luovan kirjallisuuden palkinnon vuosina 1989 ja 1991. [12]

Vuonna 2000 sarjassa Tampereen museoiden julkaisuja ilmestyi Ella Ojalan Sananlaskuja tarinoita ja mielleyhtymiä.

Viimeiset ajat

Ella Ojala kuoli 4. joulukuuta 2019 Koukkuniemen vanhainkodissa Tampereella. [3, 4]

Ella Ojalan ja Tuuli-tyttären hauta Nokian uudella hautausmaalla. Kuva: Pekka Mäkinen.

Lähteet

[1] 1942-III Kylien asukasluettelo / Hyttilä, Sämsänpalo, tiedoston alkuperäinen sijainti: Inkeri.RU/virt-tietokanta > https://drive.google.com/drive/folders/1kuUg6X4mBbdCfM-Wlt_GbEgwAMq....

[2] Ella Ojala: Inkeriläiset. Lyhyt historiikki inkeriläisen sukuni ja Inkerin kansan vaiheista.

[3] Päivi Korhonen: Inkeriläisyyden sielunmaiseman tulkki (muistokirjoitus). Aamulehti 5.1.2020.

[4] Ella Ojalan kuolinilmoitus. Aamulehti 5.1.2020.

[5] Keijo Korkka: Liisa Makaran muistolle. Inkeriläisten viesti 10/1994, s. 4.

[6] Ella Ojala: Pelastunut albumi. Tammi 1991.

[7] Inkeristä oli pakko kirjoittaa. Ilta-Sanomat 26.11.1988.

[8] Karkotetun kansan pelastuneet kuvat. Keskisuomalainen 28.6.1991.

[9] Ella Ojala: Suomi näkyy. Tammi 1990.

[10] Ella Ojala: Piilon-piika. Inkeriläisten viesti 4/2009, s. 10-11.

[11] Jorma Heinonen: Ella Ojalan uudessa romaanissa inkeriläiset Pihlajavedellä. Suur-Keuruu 25.5.1990.

[12] Nouse Inkeri ry: Inkeri, Merkkihenkilöt L-O: Ojala, Ella, kirjailija

[13] Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille : isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus 2020.

Valokuvat, joiden kuvatekstissä ei ole mainittu lähdettä, ovat Ella Ojalan kirjasta Pelastettu albumi.

Wikipedia: Ella Ojala

Tämä profiili oli Pihlajaveden kyläpuun 65. viikkoprofiili (01.03.2021-07.03.2021) ja Karjalan 238. viikkoprofiili (28.06.2020-04.07.2020).