Edvard Vilhelm Ahtia

Kielitieteilijä, opettaja, kirjailija.

Karjalan kielen tutkija ja kansanvalistaja.

Suojärven, Säämäjärven ja Nekkula-Riipusskalan suursanastojen kerääjä

Viipuri, Järvenpää, Suojärvi ja Helsinki

Nimenmuutos vuonna 1892: sukunimi Stark muutettu Ahtiaksi

Syntymä / Birth / Рождение:

Tammisaaren evankelisluterilainen seurakunta, metrikkakirjat, syntyneet v. 1867: Tammisaari Evangelical-Lutheran Parish, metrics books, Births year 1867: Таммисаари лютеранский приход, метрические книги, рождений 1867 г.:

November månad.

Nro 30, född 12.11. döpt 4.12. namn Eduard Wilhelm. Föräldr: Konsul E. W. Stark och hustru Emma Konstantia Elodie Ljungberg. Faddr: Skolläraren Bruno Fabian Nylander och hustru Hilma Karolina Augusta Engström, Handlanden Carl Johan Ekman och hustru Rosa Maria Anderson, Handlanden Otto Ferdinand Borenius och Mademoiselle Maria Björklund. Döpt i Dragsvik.

[http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/tammisaari/synt...]

Avioliitto / Marriage / Брак:

Suojärven ortodoksinen seurakunta, metrikkakirjat, vihityt v. 1899: Suojärvi Orthodox Parish, metrics books, Marriages year 1899: Суоярви православный приход, метрические книги, браки 1899 г.:

Nro 10. Vihkipvm. 11.06.1899. Sulhanen: Viipurin kaupungin lyseon opettaja, filosofian kandidaatti Edvard Vilgelm Ahtia, uskonnoltaan luterilainen, ensimmäiseen avioliittoon, 31 vuotta. Morsian: Suojärven seurakunnan Kuikkaniemen kylän talollinen, maakauppias Pavel Trofimovin tytär Irina, uskonnoltaan ortodoksi, ensimmäiseen avioliittoon, 24 vuotta. Todistajat: sulhasen - Suojärven seurakunnasta yläkansakoulun opettaja, Salonkylässä asuva Gavriil Iljuškin ja yläkansakoulun opettaja, Leppäniemessä asuva Matfei Mihailov Gome. Morsiamen - Suojärven seurakunnan Varpakylän talollisen poika Lavrentij Grigorjev Tumanov ja Suojärven tehtaan populi Feodor Rjadu.

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4112689

Kuolema / Death / Смерть:

E. V. Ahtia kuoli Helsingissä 15.03.1953. Hänet on haudattu Tammisaareen.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Suojärven, Säämäjärven ja Nekkula-Riipuškalan suursanastojen kerääjä Edvard Vilhelm Ahtia (vuoteen 1892 saakka Stark) syntyi 12. marraskuuta 1867 Dragsvikissa täysin ruotsinkielisen perheen lapsena. Hänen isänsä konsuli Ernst Vilhelm Stark oli tammisaarelaisia, mutta äiti, Emma Constance Elodie Ljungberg, oli kotoisin Kristianstadista Etelä-Ruotsista. [1, 2]

Tammisaaresta Viipuriin

Koulunkäyntinsä Ahtia aloitti Tammisaaren reaalikoulussa, mutta isänsä kuoltua hän joutui jo ensimmäisenä lukuvuonna muuttamaan erään Viipurissa asuvan serkkunsa luo ja samalla Viipurin ruotsalaiseen klassilliseen lyseoon. Serkun perhe oli ruotsinkielinen, samoin koulukin, mutta suomenkieliseen ympäristöön siirtyminen muodostui käännekohdaksi Ahtian elämässä. Kouluvuodet Viipurissa, ja varsinkin Kannaksella sekä muualla Itä-Suomessa vietetyt kesät kiinnyttivät hänet suomalaiseen väestöön ja sen kieleen niin syvästi, että karjalaismurteiden sanaston keruusta ja niiden tutkimisesta tuli myöhemmin hänen elämäntehtävänsä. [1]

Yliopistossa Helsingissä

Ylioppilaaksi tultuaan 1886 Ahtia ryhtyi opiskelemaan Helsingin yliopistossa historiaa, ruotsia, suomea, latinaa, venäjää ja filosofiaa. Virallisena pääaineena hänellä oli yleinen historia, mutta sivuaineet ja niistä erityisesti filosofia ja suomen kieli muodostuivat vähitellen hänen varsinaisiksi harrastuksikseen. Ahtia oli liittynyt Viipurilaiseen Osakuntaan, ja sen piirissä näinä aikoina vallitseva voimakas kansallinen henki samoin kuin Julius ja Kaarle Krohnin sekä E. N. Setälän innostava opetus yhä vain vahvistivat hänen palavaa haluaan saada henkilökohtaisesti tutustua suomen kansaan ja sen kalevalaiseen kulttuuriin. [1]

Filosofian kandidaatiksi Ahtia valmistui 1889 (aineinaan yleinen historia, suomen kieli ja kirjallisuus, ruotsin kieli ja kirjallisuus, Rooman kirjallisuus sekä kasvitiede), mutta hän jatkoi vielä opintojaan, kunnes oli suorittanut tutkinnot myös filosofiassa ja venäjän kielessä. Vuonna 1892 hänet nimitettiin Viipurin ruotsalaisen klassillisen lyseon venäjän kielen kollegaksi. Näin joutui karjalaisuudelle vähitellen kokonaan omistautuva Ahtia hankkimaan toimeentulonsa ruotsinkielisen koulun venäjän kielen opettajana. [1]

Varhaiset vaikutteet Karjalasta

Varhaisimmat kansalliset herätteensä Ahtia oli saanut hänelle jo kouluaikana tutuksi ja läheiseksi käyneen Kannaksen väestön parissa liikkuessaan – juuri täältä oli peräisin hänen uusi sukunimensäkin –, ja Etelä-Karjalan osaksi tulivat myös hänen harrastuksensa ensimmäiset hedelmät. Ahtian aloitteesta ja johdolla perustettiin nimittäin Etelä-Karjalan Nuorisoseura, josta ennen pitkää kehkeytyi alueen keskeinen kansanvalistusjärjestö. Innokkaana valistusmiehenä hän 1890-luvulla ja vielä tämän vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenelläkin myös itse osallistui perustamansa seuran työhön. Olipa hän aloitteentekijänä Laatokan-Karjalankin ensimmäisiä nuorisoseuroja perustettaessa. [1]

Ahtian innostus varsinaiseen kalevalaiseen Karjalaan oli virinnyt jo hänen opiskeluaikanaan, eikä se karelianismin sävyttämällä 1890-luvulla suinkaan ollut vähentynyt. J. H. Erkko oli suosittanut hänelle tutustumispaikaksi näihin aikoihin vielä aivan syrjäistä Suojärveä, ja sinne, Kuikkaniemen kylään, Ahtia matkustikin kesällä 1898. Majapaikasta maakauppias Pavel Trofimovin talossa ei kuitenkaan tullut pitkäaikainen, sillä tuskin kotiuduttuaan Ahtia jo liittyi pyhiinvaeltajajoukkoon, jonka määränpäänä oli Solovetskin luostari samannimisessä Vienanmeren saaressa Äänislahden suulla. [1, 2] Yhdessä tulevan vaimonsa, maakauppias Trofimovin tyttären Irinjan, kanssa hän lähti pyhiinvaeltajien mukana kohti Solovetskia. [3, 2]

Vesitse ja maanteitse hitaasti edistyvä retki Petroskoihin, Poventsan ja Suman kautta Solovetskiin oli rasituksista huolimatta antoisa, mutta vielä merkittävämmäksi ja Ahtian varsinaisen elämäntyön kannalta suorastaan ratkaisevaksi muodostui paluumatka, jonka Ahtia Petroskoista lähtien teki omia teitään Pietarin kautta kotiinsa Viipuriin. Tällä matkalla hän kiintyi Karjalaan, karjalaisiin ja karjalan kieleen koko sydämestään. [1, 2, 3]

Karjalan vävyksi, "Vilho-sedäksi"

Ahtiasta tuli Karjalan vävy ja karjalan kielen sanastaja-Nestor. [3] Seuraavana kesänä Ahtia palasi takaisin Trofimovien luo Suojärven Kuikkaniemeen, ja tästä paikasta tuli nyt hänen Aunuksen-retkiensä tukikohta myöhemmiksikin vuosiksi, sillä hän otti vaimokseen Trofimovien tyttären Irinjan. [1] On mahdotonta ajatella, ettei Irinja Ahtian avioliitolla olisi osuutta miehensä karjalaiseen herätykseen. [3]

Kauppias Pavel Trofimovilla oli kaksi taloa samassa pihassa. Vanhempi talo oli karjalantalo, jossa asuinhuoneet ja karjasuojat olivat saman katon alla. Eteisestä veivät raput vinnille. Siellä oli isonlainen vinnikammari, tšardakka. Sen ikkunoiden edessä ulkoseinällä oli galdari eli parveke. Vinnikammarissa "Vilho-setä" eli E. V. Ahtia, talon vävy, asui monena kesänä kerätessään karjalankielisiä sanoja. [4]

Ahtian sanastotutkimuksista yleensä

Suojärven, Säämäjärven ja Nekkula-Riipuškalan suursanastojen keräämisestä tuli E. V. Ahtian elämäntehtävä, suuriarvoinen ja mittavuudessaan ylittämätön. Tästä huolimatta sanastonkeruu on vain yksi puoli hänen Karjalaan ja karjalaisuuteen kohdistuneista harrastuksistaan. Toiselle sijalle on epäilemättä asetettava hänen kansanvalistuspyrkimyksensä, jotka jo varhain tuottivat merkittäviä tuloksia. [1]

E. V. Ahtia keräsi Suojärven pitäjän ympäristön sanaston, joka käsittää 54.000 sanalippua, Aunuksenlinnan ympäristökuntien, Riipuskalan ja Nekkulan sanastot -- 36.000 sanalippua ja kolmanneksi, maamme suurimman sanaston -- Säämäjärven, joka käsittää noin 120.000 sanalippua, kaikki tieteellisen tarkkaa työtä. Hän käänsi karjalaksi (Keski-Aunuksen murteelle) käyttäen venäläisiä aakkosia koko Uuden Testamentin, josta julkaistiin vain Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit. Suomalaista kirjaimistoa käyttäen Ahtia julkaisi "Rahvahan kandeleh" (1922, 136 s.) ja "Vieronvirzie" (hengellisiä lauluja, 1924, 229 s). Hän, kuten vienankarjalainen kerääjä Iivan Marttinenkin, uskoi, että karjalaisilla on ollut oma kieli. Sen hän halusi pelastaa unhoon joutumasta. [3, 2]

Tutkimuksista tarkemmin: Suojärvi

Karjalan kieltä koskevien muistiinpanojen teon Ahtia oli aloittanut Suojärvellä jo 1898, ja tutkimusmatkoillaan hän jatkoi tätä työtä aina vuoteen 1907. Tämän jälkeen hän ei poliittisista syistä saanut enää matkustuslupaa Itä-Karjalaan, mutta toisaalta juuri rajan sulkeutuminen ohjasi hänet ensin Suojärven ja sitten Nekkula-Riipuškalan ja Säämäjärven murteiden sanastustyöhön. Viimeisellä retkellään Ahtia nimittäin oli asuinpaikassaan Petroskoissa kuullut Zaozeron (Järventakuisen) venäläistymäisillään olevasta lyydiläiskylästä ja matkalta palattuaan kirjoittanut asiasta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran silloiselle sihteerille A. R. Niemelle, mistä oli seurauksena, että SKS myönsi hänelle stipendin tämän lyydiläissaarekkeen murteen sanaston keruun aloittamiseksi. Kun Ahtia sitten joutui luopumaan tästä aikeesta, hän ryhtyi SKS:n stipendiaattina keräämään Suojärven murteen sanastoa, jota siihen mennessä vain Genetz oli pannut hiukan talteen. [1]

Ahtia siis matkusti kesäkuun alussa 1908 Suojärvelle ja löysi heti Kuikkaniemestä kielenoppaakseen Vasilei Dimitreinpoika Kuikan, eli Miitrien Vaśan. Hän oli 68-vuotias, ikänsä elänyt Suojärvellä, paitsi jonkin vuoden ollut työansioilla rajan takana Himolan puolella eli »Lapissa». Ukko oli oikein »vanhan rahvahan miehiä» ja oli säilyttänyt kansankielen alkuperäisessä puhtaudessa; tosin ei muisti ollut aivan kiitettävä, johon syyksi itse arveli kerran saamansa vaikean puukonhaavan, sillä »vat́š́an avoannas sai haju vähäzen lekahtih» (Suomi IV:7, Keskustelemukset s. 124). Tämän miehen kanssa Ahtia työskenteli toista kuukautta, mutta sitten Vaśa lähti omiin töihinsä, ja Ahtia jäi etsimään uusia oppaita. [1, 2]

Hän puhutti monia, ehkä pisimpään 56-vuotiasta leppäniemeläistä Darja Nikiforintytärtä, »Makkosen leskeä» (o.s. Sissońi), kunnes tapasi Leppäniemen Muttulissa asuvan 49-vuotiaan Marppa Biibinän, »Omeljan Joakoin akan» eli »Siidarin Marpan». Hänestä tuli Ahtian kielenopas, ei vain loppukesäksi vaan myös seuraaviksi vuosiksi ja koko Suojärven murteen sanastuksen ajaksi. [1, 2]

Marppa Biibinä olikin erinomainen murteenpuhuja ja kaikin puolin kielenoppaaksi sovelias. Ensimmäisessä SKS:lle jättämässään matkakertomuksessa Ahtia kuvaa häntä näin [1]:

Eukko ei ainoastaan ollut hyvä runolaulaja, joka lauloi »Luojazen», »Seppozen», »Pedri kuulužan» ynnä muita runoja, vaan myös oiva puhekielen käyttäjä, jonka lauseet olivat aivan tulvillaan omituisia sanaparsia, sutkauksia ja kompia, jommoista ällistyttävää kielevyyttä en ole missään tavannut. Toisinaan hän sentään hätkähti kesken tarinoitaan oudostellen työtämme, jonka hyvää tarkotusta ei ottanut oikein uskoakseen: »Voi, hospod́i, onnoakko miul peä keritäh nämis paginois, eihäi miul polozel kielyttä pidäis; pädis peähyt leikata, vai lihat ei päe kattilah. (Suomi IV:7, Keskustelemukset s. 124).

Paras osoitus Marppa Biibinän sanavaraston ehtymättömyydestä on kuitenkin se, että Suojärven suuri sanasto on miltei kokonaan häneltä saatu. [1] Kauppias Trofimovin talossa Marppaa sanottiin leikkimielessä professoriksi, koska hän tavallaan oli maisterin opettaja. [4]

Keruumetodiaan ja työnsä tuloksia Ahtia esitteli ensimmäisessä matkakertomuksessaan seuraavasti [1]:

Sanankeräystyössä käytin apunani Keräilysanastoa ja Lönnrotin suurta sanakirjaa rinnakkain, Genetz’in Karjalan ja Aunuksen sanastoja, hra Lasarevin [= Kujolan] Salmin sanastoa ja omia entisiä muistoonpanojani. Keräilysanastossa läpikävin sivv. 1–54, sanaan Huimažus, jota paitsi sain joukon sanoja vapaasta keskustelusta ja kansatieteellisiä asioita kyselemällä. Yhteensä sanasaalis noussee noin 6,000 sanaan. Sitäpaitsi kirjotin joukon vanhoja ja uudempia runoja, itkuvirsiä, loitsuja, leikkejä ja sananlaskuja. (Suomi IV:7, Keskustelemukset s. 124).

Tutkimuksista tarkemmin: Etelä-Aunus

Välittömästi Suojärven murteen sanastuksen päätyttyä, jo ennen kuin kaikki kertynyt aines oli liputettu, Ahtia alkoi valmistella jonkin eteläaunukselaisen murteen sanaston keruuta. Toukokuussa 1921 hänelle myönnettiin seuraavaksi kesäksi tähän tarkoitukseen apuraha, ja työ alkoikin heti Salmissa asuvien Nekkulan ja Riipuškalan pakolaisten parissa. Keruutyössä Ahtialla oli kaikkien muiden sanastojen lisäksi apunaan hänen itsensä laatima aakkosellinen Suojärven sanaluettelo, johon 53 200 sanalipusta oli kertynyt hakusanoja lähes 49 000. Osaksi tämän ansiosta, osaksi taas siitä syystä, että jo jonkin verran venäläistynyt murre osoittautui sanastoltaan köyhemmäksi ja uudet oppaat vähemmän kieleviksi kuin Marppa Biibinä, keruu alkoi sujua yllättävän joutuisasti. Ahtian työskenneltyä Salmiin muuttaneiden pakolaisten luona kesinä 1921–23 yhteensä runsaat kuusi kuukautta oli sanasto kokonaisuudessaan kerätty. [1]

Eteläaunukselaisia kielenoppaita Ahtialla oli Salmissa oikeastaan vain kaksi; näistä hän on (1933) jättänyt SKS:lle seuraavat tiedot [1, 2]:

Aunuksenkaupungin ympäristön sanaston keruussa on avullisena ollut vv. 1921–23 Vasili Oljeksinpoika Miheijeff, synt. n. 1872, kot. Tšongielan kylästä (4 virstaa Aunuksenkaupungista, Ylisieksen joen suussa, Riipuškalan volostia). Hän on käynyt 5 vuotta venäl. koulua Aunuksenkaupungissa, jossa oppinut lukemaan ja kirjottamaan venäjää (ennen koulua ei sitä osannut). On kierrellyt Aunusta ja Suomen rajapitäjiä rinkelinkauppiaana. Tuli v. 1919 pakolaisena Suomeen, jossa on asunut Salmissa Tuleman kylässä. Venäläinen koulu on luultavasti osaltaan aiheuttanut venäläisten lainasanojen suurta runsautta hänen sanastossaan, ja Salmin murre on voinut vaikuttaa hänen fonetiikkaansa.
Tämän murteen toisena kielimestarina on ollut Irinja Ivanintytär Jarkku (Jarkujeva), jota on käytetty edellisen sanaston täydentäjänä samaan aikaan. Hän on syntynyt n. v. 1881 Aunuksenkaupungissa15 ja siellä asunut, kunnes hän 19 v:n vanhana meni miehelle (hänen entinen sukunimensä oli Prilukka (Prilukin) ja muutti miehensä luo Alavoisen kuntaan (pogostaan) Anttulan kylään. Jarkku on säilyttänyt kotimurteensa fonetiikan, joka melkoisesti eroaa Alavoisen kielestä. On kuitenkin sanastoonsa saanut lisiä Alavoisen murteesta. Pakeni v. 1919 Suomeen ja asuu Salmin Tulemassa. (Suomi V:15, Keskustelemukset s. 92).

Tutkimuksista tarkemmin: Säämäjärvi

Säämäjärven sanaston keruusta alettiin Ahtian kanssa neuvotella heti vuoden 1924 alussa, varsinaisen keruutyön Salmissa jo päätyttyä. Ahtia hankki Sortavalasta luettelon Säämäjärven pakolaisista ja matkusti sanastusstipendin saatuaan Suojärvelle kielenoppaita tavoittamaan. Viikon kestäneen matkan jälkeen hän palasi takaisin mukanaan ensimmäinen kielimestarinsa, silloin 66-vuotias Ylälehen kylästä kotoisin oleva leskivaimo Irinja Ivanintytär Lukoškina. Näin alkoi 13 vuotta yhtäjaksoisesti kestänyt keruutyö, jonka tuloksena syntyi Säämäjärven suursanasto, tiettävästi suurin yhdestä murteesta merkitty sanakokoelma maailmassa. [1, 2]

Säämäjärven sanasto ei ole aineksiltaan niin yhtenäinen kuin Ahtian aikaisemmat keräelmät, sillä se on koottu kuudelta kielenoppaalta, jotka ovat lähtöisin eri puolilta Säämäjärveä ja joiden kotimurteet aina jossakin suhteessa – tosin usein vain muutamilta pikkupiirteiltään – poikkeavat toisistaan. Koska Ahtian keruumetodi edelleen oli lähinnä aakkosellinen ja koska hän yleensä käytti vain yhtä kielenopasta kullakin keruukaudellaan, jakautuu Säämäjärven sanasto tietyllä tavoin aakkosellisesti eri oppaiden ja eri kylien kesken. Kerääjän perusteellisuus, hänen laajat, kyselyn aikana muistiinpantuun fraseologiaan perustuvat täydennyskeruunsa kuitenkin tasoittavat tätä jakautumista huomattavasti. [1]

Ahtian SKS:lle jättämät selvitykset Säämäjärven sanastuksen edistymisestä ovat yleensä hyvin lyhyitä ja pääpiirteittäisiä. Seuraava kronologinen esitys keruun vaiheista ja kulloinkin käytetyistä kielenoppaista perustuukin enimmälti Ahtian kirjeisiin, päiväkirjamerkintöihin ja muistiinpanoihin. [1]

Säämäjärven murteen ensimmäinen kielimestari oli siis Irinja Ivanintytär Lukoškina Ylälehen kylästä. Tämä n. 1858 syntynyt ja vallankumouksen aikoihin Suojärvelle siirtynyt leskivaimo oli Säämäjärven oppaista myös pitkäaikaisin, sillä Ahtia työskenteli hänen kanssaan neljänä kesäkautena: 1924–25 ja 1933–34. Kesällä 1924 Lukoškina oli Ahtian luona Järvenpäässä kaksi kuukautta; myöhempinä vuosina keruu jatkui Suojärvellä. Elämäkertatietoja Irinja Ivanintyttärestä ei ole säilynyt, ja muutkin maininnat sanastustyöstä hänen kanssaan ovat niukkoja. Suojärveltä Aarne Anttilalle 25.6.1933 lähettämässään kirjeessä Ahtia luonnehtii opastaan seuraavasti: »Hänellä kieli on jokseenkin hyvin säilynyt, hän on vilkas ja juttelias huolimatta 75 ikävuodestaan.» Aivan hankauksitta ei työ kuitenkaan aina sujunut; se käy ilmi päiväkirjamerkinnöistä. [1, 2]

Kahtena ensimmäisenä keruukesänä Ahtia ehti Lukoškinan kanssa aakkosellista keruumetodiaan seuraten (järjestelmällisesti kysellen Lönnrotin suomalais-ruotsalaista sanakirjaa) koira-sanaan saakka, joten tähän asti Säämäjärven sanasto on pääosaltaan Ylälehen murretta. Sanaston loppupuoli (Y–Ö) on samalla tavoin enimmäkseen Irinja Ivanounalta (kesällä 1933) kerättyä, ja koska Ahtia heti seuraavana kesänä aloitti täydennyskeruun, viimeinen osa Ylälehen sanastoa jakautuu melko tasaisesti koko Säämäjärven kokoelman osalle. [1]

Keväällä 1926 Ahtia joutui tiedustelemaan uutta kielimestaria Pitkästärannasta, ja asia järjestyikin nopeasti. Kesäkuun alussa saapui Ahtian silloiseen kesänviettopaikkaan Asikkalan Hokkalaan laivalla nuori Ustja Ńestorintytär Loginova. Hän oli syntynyt 2.10.1900 Loginselän kylässä ja elänyt kotonaan siihen saakka, kunnes talvella 1920 siirtyi Suomen puolelle rajaa, ensin Hautavaaraan ja sitten Pitkäänrantaan. 1921 Ustja Ńestarouna palasi takaisin kotiinsa, mutta vain pariksi vuodeksi. 1923 hän tuli taas Suomeen ja asui sittemmin enimmäkseen Pitkässärannassa. [1, 2]

Loginselän kylä on vain vajaat kaksi peninkulmaa Ylälehestä pohjoiseen, mutta niin kuin Ahtia jo keruun edistymistä selvittelevässä kirjeessään Tunkelolle mainitsee, murre ei ole enää aivan samaa. Esimerkkeinä hän esittää partitiivin päätteen ja temporaalirakenteen: Ylälehen koivuu, kažii, kivii ‑muotoja vastaavat Loginselässä jo koivuo, kašie, kivie ‑asut; temporaalirakenteet ovat vastaavasti tyyppiä koadahuu, kyndähyy ja harjattui, lipsuhui. [1]

Samassa kirjeessä Ahtia luonnehtii opastaan tarkemminkin: »Ustja on vasta 26 vuotias, kokemuspiiri on ahtaanlainen, ei osaa lukea; suomi on hänen sanavarastoonsa jo vaikuttanut, mutta osaa hän kuitenkin erottaa kotikielensä sanat ja hyvä käsityskyky auttaa häntä selvittämään monta seikkaa, joiden tiedustaminen entiseltä kielimestariltani olisi ollut turhaa.» Päiväkirjamerkintöjä tältä keruukesältä on tavallista runsaammin. 30.6.1926 Ahtia esim. kirjoittaa seuraavasti: »U[stja] tänään kertoi sadun, Tuhkimuksentapaisen. En saa 5 arkkia päivässä monesti; U[stja] viehtyy kertomaan kaikemmoista, en oikein tahtoisi häntä keskeyttää.» Kahden kesäkuukauden aikana Ahtian sanastus edistyi levitä-sanaan asti, minkä lisäksi hän teki Ustja Ńestorintyttäreltä muistiinpanoja tekeillä olevia karjalan muoto-oppia ja lauseoppia varten. [1, 2]

Sanastustyö Ustja Ńestorintytär Loginovan kanssa jatkui Ahtian kotona seuraavanakin kesänä (1927), ja sanalippuja kertyi näiltä kahdelta kesäkaudelta siten, että Loginselän sanasto hallitsee Säämäjärven kokoelmaa osapuilleen kr:stä m:n puoliväliin. [1, 2]

Kesäksi 1928 Ahtia sai oppaan Suojärveltä. Keruun jo alettua Ahtia kuvaa Kuikkaniemestä Aarne Anttilalle lähettämässään kirjeessä uutta työkumppaniaan seuraavasti [1, 2]:

Kielioppaani on Palagia Burtšina, 70 vuotias, kotoisin Veškelyksesta, missä asunut 45 vuotta naimisissa (ja leskenä). Syntynyt on Kiiškoilassa Säämäjärven etelärannalla. Kieli on hänellä rikas ja sekoittumaton, itse hän on hyväntahtoinen ja kärsivällinen. Jonkun verran haittaa tekee ikä ja raihnaus, joten hän joskus sotkee sanoja ja puhuu ristiin. Mutta varovaisuutta noudattaen pääsemme kuitenkin eteenpäin. Kaikenlaisia loitsuja ja itkuvirsiä hänellä on runsaasti.

Palagia Burtšina oli hänkin Ahtian oppaana kaksi kesäkautta, 1928 Suojärvellä ja 1929 Järvenpäässä. Keruun edistymisestä antaa hyvän kuvan Ahtian perin lyhyt stipendiaattikertomus kesältä 1929 [1, 2]:

Säämäjärven sanaston keruu jatkui viime kesänä emäntä P. Burtšinan opastuksella 78 päivää ja kertyi sanoja noin 12–13 tuhatta. Näistä jätetään nyt 2 000 puhtaaksi kirjoitettuna Seuran haltuun, o-alkuisia sanoja. [1, 2]
Tätä varten on läpikäyty koko viime kesän sanasaalis (noin tuhat kirjoitettua arkkisivua), josta poimittu esimerkkilauseita ja satunnaisia uusia sanoja. Myös yksityisten sanain merkitysten selvittely on toisinaan vaatinut paljon työtä esim. »oza»-sana 30, »ottoa̯» 40 ja »ollᴀ» 50 sanalippua. (Suomi V:11, Keskustelemukset s. 39–40). [1]

Yhdeltä muistiinpanoarkilta Ahtia siis poimi sanoja keskimäärin 12–13; tämä selittänee fraseologian runsauden hänen sanalipuissaan. Hajalippuja lukuunottamatta Veškelyksen osuus Säämäjärven sanastosta ulottuu m:n puolivälistä p:n loppuun. Veškelyksen murteesta, joka tuskin poikkeaakaan Ylälehellä puhutusta kielestä, Ahtia ei mainitse mitään. Kesällä 1930 Ahtia tiedottaa Kuikkaniemestä Aarne Anttilalle [1]:

Lopuksi sain miehen, joka varsin miellyttää minua. Hän on Johor Mikkine[n] (Georgij Nikitin), 51 v. vanha, kotoisin Lumbilan kylästä (Säämäjärven ja Sodjärven keskiväliltä). Tuli tänä vuonna rajan takaa – –. Lumbilan murre eroaa pikkuisen Ylälehen murteesta, esim. ńähri, vehru, vahnu, hiili, ottahes (pro: ńärhi, verhu, vanhu, hiiri, ottajes) tai tauttu, koukku (pro: talttu, kolkku) y.m. Johor on varsin miellyttävä tuttavuus: aulis ja innokas vastaamaan kaikkeen kyselyyn, ihailtavan kärsivällinen ja väsymätön.

Johor Mihailinpoika Mikkinen oli Ahtian oppaana ensimmäisellä kerralla noin kahden kesäkuukauden ajan, ja Säämäjärven sanaston aakkosellinen keruu edistyi tällöin (päiväkirjamaininnan mukaan) sanasta pöppelöitteä sanaan surmu. Karjalan kielen sanakirjan toimittajaksi samana vuonna ryhtynyt Eino Leskinen oli omalla keruumatkallaan käynyt myös Ahtian luona Kuikkaniemessä, ja hänen toivomuksestaan Ahtia järjesti Mikkisen Helsinkiin foneettisia tutkimuksia varten. Mikkinen saapui tammikuun lopulla 1931 yhdessä Leskisen Paatenen murteen oppaan Maksima Kiriläisen kanssa ja oli, paitsi Äimän ja Leskisen tutkittavana, myös Ahtian kielenoppaana huhtikuun alkupuolelle saakka yhteensä n. 75 tunnin ajan. [1, 2]

Kesän tultua Ahtia matkusti taas Suojärvelle, ja työ Mikkisen kanssa jatkui vielä noin kaksi kuukautta. Aakkosellinen keruu edistyi tänä aikana t:n loppupuolelle, joten Lumbilan murteen osuus Säämäjärven sanastossa sijoittuu suurimmalta osaltaan välille pöp–tul. Seuraavaksi keruukaudeksi, kesäksi 1932, Ahtia löysi uuden oppaan Suojärven Leppäniemestä. Kirjeessään Aarne Anttilalle hän kertoo [1]:

Nykyinen kielimestarini on hänkin Säämäjärveltä kotoisin. Hän on syntyisin – – Korzan kylästä, joka on 16 virstaa idempänä kuin viimeinen työtoverini. Nimi on Semen Oud́ejof (= Oud́ien Semoi), 59 vuotta vanha, pakolainen, puolitoista vuotta sitten tullut Suomeen. Kieli on samaa Säämäjärven murretta kuin entisetkin, mutta eroaa hieman niistä, mikä on luonnollista. Tämä Korza on viides S-järven kylä, josta on saatu sanoja, ja jokaisessa on hieman verran erityistä sävyä. Korzan kieli (tai toverini kieli) ei tunnu niin rikkaalta, mutta sisältää kuitenkin joukon uusia sanoja. Omituinen muoto on esim. (otaška)ta, ‑nnen (alkaa ottaa), jota muualla Säämäjärveä en ole kuullut. Semoi on muuten vakava, puhelias ja mukava mies, hyvin aulis vastaamaan ja selittämään juurtajaksain asioita.

Semen Oud́ejofilta muistiinmerkitsemästään aineksesta Ahtia vuoden kuluessa laati n. 10 000 sanalippua, joista pääosa sijoittuu Säämäjärven aakkosellisesti karttuneen kokoelman jatkeeksi suunnilleen välille tul–vuo. Seuraavana kesänä (1933) oppaana oli edellä mainittu Irinja Lukoškina Ylälehestä, ja koska Ahtia hänen kanssaan pääsi aakkosellisen keruunsa loppuun, myöhempi työskentely Oud́ejofin kanssa tapahtui jo täydennyskeruun merkeissä. Tästä hän kirjoitti Aarne Anttilalle Suojärveltä 23.7.1934: »Tulin tänne Suojärvelle kesäkuun lopulla ja parin päivän perästä sain kielioppaakseni erään pakolaisen, Korzan kylästä kotoisin olevan »Oudien Semoin», joka toissa kesänä oli minulla samassa toimessa. Hän vanhana talonisäntänä on hyvin perehtynyt kaikkiin miesten maalaistöihin ja on väsymätön niiden selittämisessä ja kuvaamisessa. Hänen avullaan toivon täten voivani tänä kesänä saattaa Säämäjärven sanaston keruun lopulliseen loppuun.» – Kesällä 1934 oppaana oli myös Lukoškina. [1]

Säämäjärven sanaston osalta kului Ahtialta aakkosellisen keruun läpiviemiseen – tosin muiden töiden ohella – kokonainen vuosikymmen. Tulos oli kuitenkin sen mukainen: vuoden 1933 lopulla, jolloin Ahtia jätti sanaliput äjj:stä ö:hön, Säämäjärven murteen sanasto käsitti n. 89 000 sanalippua. Se oli siis jo silloin ylivoimaisesti suurin pitäjänsanastomme. [1]

Täydennyskeruuseen kului tämän jälkeen vielä noin kolme vuotta, ja uutena oppaana oli tällöin – Lukoškinan ja Oud́ejofin jälkeen, vuosina 1935 ja 1936 – Jefim Stepaninpoika Popoff (s. 1891) Säämäjärven Pogostalta. [1, 2]

Tämä Ahtian viimeinen kielimestari oli vasta äskettäin tullut rajan takaa ja asui vielä Kyminlinnan pakolaishuoltolassa. Ahtia kävi kesäkuun alussa 1935 siellä häntä tapaamassa, ja pian tämän jälkeen Popoff matkusti Järvenpäähän kielenoppaaksi. Sanastustyö kesti noin viisi viikkoa, minkä jälkeen Popoff palasi takaisin Kyminlinnaan. Yhteys hänen ja Ahtian välillä ei kuitenkaan katkennut, sillä Popoff alkoi lähetellä Ahtialle Säämäjärven murteella kirjoittamiaan tarinoita, ja Ahtia puolestaan tiedusteli kirjeitse oppaaltaan monia seikkoja Säämäjärven murteesta. Vuoden 1935 lopulla Popoff tuli rakennustöihin silloiseen Pakinkylään, ja sieltä käsin hän kävi Ahtian luona useita kertoja. Keväällä 1936 Ahtia palkkasi Popoffin taas oppaakseen, ja sanastus jatkui Pakilassa ja Järvenpäässä maaliskuun puolivälistä huhtikuun loppupuolelle. 24.4.1936 kerääjä merkitsee päiväkirjaansa: »kävin Popovan luona, otin viimeiset sanat», mutta kanssakäyminen jatkui vilkkaana vielä tämän jälkeenkin. Ahtia tiedusteli oppaaltaan mm. kieliopillisia seikkoja, ja tämä puolestaan jätti Ahtialle edelleen tarinoitaan, joita parin vuoden kuluessa kertyi peräti kuutisenkymmentä. Ahtian aloitteesta Popoffista tuli myös SKS:n avustaja. [1]

Laajin Popoffin Ahtialle jättämistä kirjoitelmista on hänen säämäjärvenmurteinen omaelämäkertansa, joka sisältää 131 täyteen kirjoitettua arkkisivua. Tämän varsin yksityiskohtaisen ja monessa mielessä merkittävän esityksen ansiosta ovat Popoffin elämänvaiheet tarkoin selvillä. [19

Jefim Popoffin murteesta ei Ahtia jälkeenjääneissä papereissaan mainitse mitään, mutta jo säämäjärvenmurteisten tarinoiden perusteella ja muistaen sen, että Ahtia saattoi esim. kirjeitse tiedustella oppaaltaan niin kieliopillisia kuin sanastollisiakin seikkoja, valistuneen ja laajalti liikkuneen Popoffin on pääteltävä säilyttäneen kotiseutunsa murteen taidon hyvin. Sanastustyöstä kertynyt aines – lähes 10 000 sanalippua – näyttää tällä kertaa jakautuvan verrattain tasaisesti koko Säämäjärven kokoelman osalle. [1]

Viimeiset Popoffilta saamaansa ainekseen perustuvat 2 392 sanalippua Ahtia luovutti SKS:lle 29.4.1936. Säämäjärven murteen lähes 119 000 sanalippua sisältävä valtava sanasto oli tällöin valmis. Uutta ainesta Ahtia jätti tämän jälkeen kokoelmiin vain kerran, 18.5.1937, jolloin hän luovutti 178 muutamista syrjään jääneistä Ylälehen muistiinpanoista kirjoittamaansa sanalippua. [1]

Ahtian aherrus sanakokoelmien parissa ei päättynyt vielä niiden valmistuttuakaan, sillä kolmessa suursanastossa riitti nyt jo 70 ikävuottaan täyttäneelle kerääjälle järjestelytyötä miltei koko loppuiäksi. [19

Karjalan kirjakieli?

Ajatus karjalan kirjakielestä pysyi Ahtian sydämenasiana koko hänen elinaikansa, ja tämän hartaasti vaalimansa aatteen tueksi hän lukuisten asiaa puolustavien, selvittelevien ja tähdentävien lehtikirjoitusten lisäksi laati »Karjalan kieliopin» (johon sisältyy äänne- ja sanaoppi), johto- ja lauseopin sekä suomalais-karjalaisen sanakirjan. Kieliopin Ahtian päiväkirja osoittaa olleen tekeillä jo 1926, mutta ilmestymään se pääsi vasta 1938. Johto- ja lauseoppi valmistui miltei rinnan äänne- ja sanaopin kanssa, mutta sen kohtalona oli jäädä käsikirjoitukseksi. »Karjalan kieliopin» (ja painamattoman johto- ja lauseopin) tarkoitus oli kahdenlainen: tieteellinen ja käytännöllinen, kuten tekijä sanoo: »Kysymykseen, onko teos käsitettävä tieteelliseksi tutkimukseksi tai tavalliseksi oppikirjaksi käytöllistä tarkoitusta varten, tahtoisin vastata: se tahtoo olla molempia.» (Kordelinin säätiön hallitukselle 8.9.1936 jätetystä kieliopin painatuskustannuksien peittämiseksi tarkoitetusta apuraha-anomuksesta.) Kirjan esimerkistö on runsas, sen taivutuskaavat täyteläiset. Mitä karjalan kielen muotoa sen materiaali on, siitä Ahtia kirjoittaa kielioppinsa alkulauseessa näin: »Ainekset tähän kielioppiin ovat vähitellen kertyneet allekirjoittaneen kerätessä parin kolmen vuosikymmenen kuluessa karjalan kielen sanastoja. Tämä sanainkeruu on koskenut Suojärven, Riipuškalan ja Säämäjärven kieltä ja siten on luonnollista, että siitä saadut kieliopilliset ainekset kuuluvat aunuksen murteen alaan, tosin (mitä Suojärveen tulee) myös siihen välimurteeseen, mikä esiintyy aunuksen ja vienan murteen välillä.» Suomalais-karjalainen sanakirja, jota Ahtia oli alkanut valmistella jo Suojärven sanastoa kerätessään, oli käsikirjoituksena valmis 1940. Seuraavana vuonna hän toivomuksesta supisti käsikirjoitusta huomattavasti, ja tämän suppeamman laitoksen julkaisuhankkeet edistyivät niin pitkälle, että Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa tehtiin 14.1.1943 sopimus sanakirjan julkaisemisesta 3000 kappaleen painoksena. Teos jäi kuitenkin silloin painamatta, eivätkä myöhemmätkään neuvottelut painatuksesta johtaneet myönteiseen tulokseen. Ahtian suomalais-karjalainen sanakirja (IV + 458 s.) on yhä käsikirjoituksena. Vuonna 1956 oikeudet siihen siirtyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. [1]

Teoksia

• Rahvahan kandeleh. Karjalan lauluo, virttä, soarnoa da tieduo. Azetelluh E. V. Ahtia. Viiburis: Karjalan kansalaisliiton Itä-Karjalan komitea, 1922. (Uusintapainos: Helsinki, Karjalan Kielen Seura, 2015.)
• Vieronvirzie. Karjalankieleh keändänyh E. V. Ahtia. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1923.
• Karjalan kielioppi: äänne- ja sanaoppi. Laatinut E. V. Ahtia. Suojärvi: Karjalan Kansalaisseura, 1936.
• E. V. Ahtia: Karjalan kielioppi: 2. Johto-oppi. 3. Lauseoppi. Toimitti i lad'd'ai Martti Penttonen. Helsinki: Karjalan Kielen Seura, 2014.

Viitteet

• [1] Kotimaisten kielten keskus: Karjalan kielen sanakirja. Karjalan kielen sanakirjan johdanto. E. V. Ahtia. [http://kaino.kotus.fi/kks/johdanto/kks_johdanto.php?p=5]
• [2] Kooste Reijo Savola.
• [3] Irene Ahtian kuolinilmoitus, Karjalan Heimo 1960, Sampo-tietokanta, Karjalan Sivistysseura ry.
• [4] Marko Home (toim.): Lyyli Home: Suojärveläisten juhlaa ja arkea - Elämää Raja-Karjalassa 1800-luvulta talvisotaan. Homeen suku 2017. 552 s.

  ---

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Suojärven paikkakuntaprojekti
• Riipuskalan paikkakuntaprojekti
• Mäkriän (ent. Nekkula) paikkakuntaprojekti
• Veskelyksen paikkakuntaprojekti
• Säämäjärven paikkakuntaprojekti
• Edvard Vilhelm Ahtia, vuoteh 1892 sah Starck (1866–1953). Karjal Žurnualu - karjalaine verkolehti. [https://www.karjal.fi/verkolehti/2014/08/edvard-vilhelm-ahtia-vuote...]
• Karjalankielinen kirjallisuus - Vanhimmat karjalan kielen muistomerkit ja ensimmäiset teokset. Karjalan Sivistysseura ry. [http://www.karjalansivistysseura.fi/karjalan-kieli/karjalankielinen...]
• 12.09.2017 — Edvard Ahtia. GTRK Karelija. [http://tv-karelia.ru/12-09-2017-edvard-ahtia/]

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 104. viikkoprofiili (03.12.2017-09.12.2017).