Antti ("Reissu-Antti") Moilanen

Talollinen. Puolanka-talo, Puolankajärvi, Puolanka, Paltamo.

Bonde. Puolanka-talo, Puolankajärvi, Puolanka, Paldamo, Finland.

Farmer. Puolanka-talo, Puolankajärvi, Puolanka, Paltamo, Finland.

Moilasen-suvun eräs esi-isä on Antti (Reissu-Antti) Moilanen, joka tuli Puolankajärven rannalle 1500-luvun loppupuolella. Vuodesta 1599 Puolangalla Puolankajärven rannalla Moilala eli Puolanka-talon isäntä Antti eli "Reissu-Antti" on Kainuun varhaisin tunnettu Moilanen.

-----------------------------

Moilasen suku on vanhaa itäistä juurta. Kirjallisiin lähteisiin Moilaset ilmaantuivat 1500-luvun alkupuolella, kun vanhimpaan Savon maakirjaan vuonna 1541 merkittiin kahdeksan ruokakuntaa. Muualla Suomessa sukua ei vielä tuolloin ollut. Valtaosa Moilasista asusteli silloisissa Säämingin ja Rantasalmen pitäjissä, muutama perhe myös nykyisen Mikkelin suunnalla Vesulahdessa. Vuonna 1561 pari perhekuntaa kirjattiin jo hiukan pohjoisempaa eli nykyisen Kuopion seutuvilta.

Savo ei kuitenkaan liene Moilasen suvun alkukoti, vaan sukunimen juuria on etsittävä Karjalan suunnalta, jonne savolaistenkin alkuperä sijoittuu. Noin vuodesta 1000 lähtien Savoa asutettiin Laatokan luoteisrannikolta päin. Laatokan Karjalassa suvun ikivanhoja "kantapaikkoja" ovat mm. Sortavalan, Hiitolan, Jaakkiman, Ruskealan ja Impilahden tienoot. Ei kuitenkaan tiedetä, kantoivatko Savoon matkanneet suvun uudisasukkaat sukunimeä, vai vakiintuiko se käyttöön vasta myöhemmin. Ainakin he toivat mukanaan nimen karjalaisen kantaosan. Nen-päätteensä nimi on saattanut saada Savossakin. Moilasen nimen muotoutuminen sukunimeksi lienee tapahtunut viimeistään 1300-luvulla, "keskiajan hämärässä".

Nimi syntyy

Alkuaan ihmisille annettiin vain yksi nimi, etunimi. Mutta kun samassa kylässä alkoi olla useampi Lauri, Olli tai Heikki, tarvittiin jotain heidän erottamisekseen. Tarve korostui varsinkin sen jälkeen, kun hallinto ja oikeuslaitos kirjallistuivat. Oli tärkeää, että käräjäpöytäkirjoihin, maakirjoista ja kymmenysveroluetteloihin voitaisiin kirjata aina se oikea sakotettava tai verotettava henkilö. Eräs nimeämisperuste oli se, että isän etunimeä alettiin nen-päätteisenä käyttää pojan etunimen tarkennuksena. Kun tämä tarkennus, "liikanimi", sitten monesti periytyi seuraaville sukupolville, tuli siitä vähitellen pysyvä sukunimi. Lisänimiä tai huutonimiä syntyi monella muullakin perusteella. Useat sukunimet liittyvät talonnimeen tai asuinpaikkaan, ammattinimitykseen ja tai johonkin kantajansa ruumiilliseen ominaisuuteen.

Nimistötutkimuksen mukaan sukunimi Moilanen pohjautuu karjalaiseen miehen etunimeen MOILA, MOILO(I) tai MUILU, joiden takana on puolestaan venäjänkielinen miehennimi Samoil ja Samuil. Tämä taas juontuu raamatullisesta hebreankielisestä profeetan nimestä Samuel, joka merkitsee 'Herran kuulema'. Sukunimen kirjoitusasussa esiintyi vaihtelua ja horjuvuutta sitä enemmän, mitä vanhemmista asiakirjoista on kyse: Moiloeff, Måijloinen, Moijlan, Måilainen jne. Venäjän sukunimiä Samuilov, Samoilov ja Samoilin voitaneen pitää Moilasen "sukulaisniminä", kuten myös mm. Antreassa tavattuja karjalaisia sukunimiä Samo ja Samonen. Samonen tosin saattaa tulla myös kreikan Samonas-sanasta. Moilasen nimen kantaosaa käytettiin vielä 1500-luvun alussa milloin etunimenä, milloin taas sukunimenä, esim. Samoilik Uskalov Räisälässä ja Jaško Samoilov Metsäpirtillä. Paikannimiin on myös jäänyt muistoja noista varhaisista ajoista. Viipurissa on kylä nimeltä Samola, Antreassa taas Samoinlahti ja Kirvussa Samukkalan talo.

Kovin suuri ei Moilasen "8 pesueen suku" 1500-luvun puolimaissa Savossa ollut - moni suku vaikutti seudulla jo yli 20 ruokakunnan voimin. Muutamia asiakirjamainintoja tuonaikaisista Moilasista kuitenkin löytyy. Juntti Moilanen Vesulahdelta toimi vuosina 1559 - 1565 käräjien lautamiehenä, samoin Paavo Moilanen vuosina 1562 - 64. Lauri Moilanen Vesulahdelta sai vuonna 1549 sakkoja luvattomasta maakaupasta. Rantasalmella sakotettiin syksyllä 1563 Paavo Issakaista ja tammikuussa 1564 Niilo Olkkosta, kun olivat kurittaneet Paavo Moilasta niin, että seurauksena oli ollut mustelmia. Tosin myös Paavoa sakotettiin myöhemmin: oli lyönyt haavan Olli Sallisen päähän!

Suvun kantaisän arvoitus

Nimi Moilanen esiintyy ensimmäisen kerran Kainuussa vuoden 1605 maakirjassa. Lylyjärven kylästä (suunnilleen nykyinen Puolanka) maakirjaan merkittiin seitsemän talonpoikaa, yhtenä heistä Antti Moilanen. Hänen kerrotaan asuneen talossaan 5 vuotta eli vuodesta 1599 lähtien. Veroluvultaan 1/4 -manttaalin talossa oli yhden panninmaan verran peltoa (n. 0,116 ha). Täysikasvuisia henkilöitä talossa oli maakirjan mukaan kaksi (mies ja todennäköisesti vaimo), lehmiä samoin kaksi. Antti Moilanen maksoi verona yhden äyrin rahaa, 3 kiloa voita, reilut 5 kiloa haukia ja 10 oravannahkaa. Nämä ovat varhaisimmat tiedot Kainuun Moilasten kantaisästä. Antti tuli rappasotien jälkeisessä muuttoaallossa tuhottuun ja hävitettyyn Kainuuseen, rakentamaan raunioille. Hän asettui asumaan Puolankajärven länsirannalle vastapäätä nykyistä kirkonkylää. Asuinpaikka tunnettiin myöhemmin pitkään Moilalana ja sai isojaon jälkeen nimen Puolanka.

Perimätieto on antanut kantaisälle lempinimen Reissu-Antti, koska hän ei heti vakiintunut asumaan Puolangalle, vaan käväisi ensin pohjoisempana. Kertoman mukaan Puolangan ensimmäinen Moilanen oli Antti ja lähtöisin Savon suunnasta. Puolanka-talosta Antti otti sitten emännän itselleen, ja siitä sai alkunsa laaja Moilasen suku. Perimätieto siis vahvistaa asiakirjoista tehtyjä havaintoja kantaisän nimeä ja asuinpaikkaa myöten!

Mistä Antti Moilanen oli kotoisin ja millaisista oloista hän suuntasi matkansa kohti Puolankaa? Tuliko Antti nuijasodan seurauksia pakoon vai houkuttiko häntä Kaarle-kuninkaan uudisasukkaille myöntämä kuuden vuoden verovapaus? Se tiedetään, että valtaosa muuttajista tuli Kainuuseen Savosta. Myös Pohjanmaalta lännestä päin oli tulijoita. Muuttajien lähtöpaikan määrittämiseen on käytettävissä lähinnä vain talollisten nimistä koostuvia veroluetteloita. Kun uudisasukkaista huomattava osa oli nuorta ja maata omistamatonta väestöä, ei heitä yleensä oltu kirjattu ollenkaan aiemmassa asuinpaikassaan. Lähteiden niukkuudesta huolimatta esitetään seuraavassa kolme mahdollista vaihtoehtoa Antin kotipaikaksi.

Nykyisen Kuopion lähistöllä talosteli 1560-luvun alussa Pekka Moilanen. Hän asui silloisessa Tavisalmen Savilahdessa aina vuoteen 1579 saakka, jolloin talo poltettiin venäläisten suorittaman hyökkäyksen aikana. Pekalla mainitaan olleen kanssaviljelijä nimeltä Paavo Moilanen eli Sianjalka. Antti Moilanen puolestaan näkyy käräjäpöytäkirjassa vuonna 1563. Tämä käräjillä käynyt Antti olisi teoriassa voinut myöhemmin "reissata" Kainuuseen. Tämä tuntuu kuitenkin epätodennäköisenä, sillä muuttaessaan Antti olisi ollut verraten iäkäs, ehkä jo liian vanha korvenraivaajaksi. Vuosina 1579-1600 ei Pohjois-Savon Moilasia tapaa asiakirjoista ollenkaan.

Entäpä Savonlinnan ja Rantasalmen suunta, jossa Moilasia asui enemmälti. Vuonna 1598 maksoivat Moilaset papinveroja seuraavasti: Pekka ja Antti Moilanen Rantasalmelta, Antti Moilanen Säämingistä (=Savonlinnan seutu) sekä Pekka, Niilo ja Jussi Moilanen Vesulahdelta (=Mikkelin seutu). Säämingin Antin talo merkittiin autioksi vuodesta 1598 alkaen eikä häntä näy verotileissä enää vuonna 1600. Lähtikö tämä Antti pohjoiseen - ajankohta ainakin täsmää varsin tarkoin. Mahdollista on sekin, että Antti muutti vain kylästä toiseen, koska Rantasalmella asui muutamaa vuotta myöhemmin kaksi Anttia.

Kolmaskin vaihtoehto on olemassa, nimittäin Pohjois-Pohjanmaa. Viimeistään vuonna 1548 oli Limingan pitäjän Laitasaaren kylään (nykyinen Muhos) asettunut asumaan todennäköisesti Savosta tullut Lauri Moilanen. 1550-luvulla Laurilla oli reilun hehtaarin verran viljelyksiä. Vuonna 1559 hän maksoi vuotuisverona rahaa markan ja puoli äyriä, nelisen kiloa haukia, muutaman kilon voita ja lukkarille vakan viljaa. Oulujoen varressa kun asui, saattoi hän suorittaa verot vaikkapa lohena. Esimerkiksi vuonna 1565 Lauri maksoi kruunulle ulostekoina kaksi kiloa voita ja 34 kiloa lohta. Vuonna 1562 Laurin sukunimi vaihtui asiakirjoissa Moilasesta Rautiaksi. Länsisuomalaisen nimenantokäytännön mukaan ihmisten sukunimet eivät periytyneet, vaan vaihtuivat aina asuinpaikan mukaan. Laurin tapauksessa kysymyksessä ei kuitenkaan välttämättä ollut asuinpaikan vaihto. Rautia-nimen hän lienee saanut siitä, että melko varmasti harjoitti sepän ammattia. 1560-luvulla hän esiintyi asiakirjoissa myös nimellä Lasse Smedh (=seppä).

Minkälainen yhteys Lauri Moilasella eli Rautialla ja Reissu-Antilla voisi olla? Laurin myöhemmät vaiheet vuoden 1566 jälkeen eivät ole tiedossa, sillä hän häviää tuolloin Laitasaaren kylän veroluetteloista. Hänen perheestään ei myöskään tiedetä mitään. Mutta se on varmuudella selvinnyt, että Kainuun maisemat olivat Laurilla tuttuja. Hänen nimittäin liikkui aina keväisin Kainuun järvillä hauenpyynnissä. Esimerkiksi vuonna 1558 hän lähti Laitasaaresta yhdessä muiden isäntien kanssa veneellään kohti ylämaita ja otti mukaansa 30 verkkoa. Kalareissu lienee onnistunut, sillä Lauri maksoi tuona vuonna yli 15 kiloa haukiveroa.

Limingan ja Iin pitäjien talonpoikien tiedetään kalastuksen ja metsästyksen ohessa myös kaskenneen nautintamaillaan Kainuussa. Osa kaukomatkaajista jäi sisämaahan koko kesäkaudeksi kalastamaan ja virittelemään ansapolkuja riistalle. Syksyn tullen he korjasivat kaskimaan sadon ja palasivat saaliineen talveksi kotiin rannikolle. Pohjalaisten eränkäynti ja nautinta väistyi vähitellen sitä mukaa, kun uudisasutus vakiintui Kainuussa 1500-luvun lopussa. Entisiä kaukokalastajia jäi asumaan myös pysyvästi Kainuuseen.

Lauri Rautia eli Moilanen siis tunsi silloisen Oulujärven erämaan salot ja vesistöt. Ajatus siirtymisestä erämaihin saattoi itää hänen ajatuksissaan ja mahdollisesti toteutui hänen Antti-poikansa kohdalla. Näyttöä ei tosin ole siitä, oliko Reissu-Antin isän nimi Lauri. Oletusta tukee kuitenkin vanha nimenantokäytäntö, jonka mukaan perheen vanhin poika sai hyvin usein isoisänsä nimen. Reissu-Antin vanhimman pojan nimi oli melko varmaan vuonna 1597 syntynyt Lauri. Onko myös perimätiedon maininta siitä, että Reissu-Antti käväisi ensin pohjoisessa, tulkittava vihjeeksi Laitasaaren suuntaan? Eli että Moilasen suku ei tullut Puolangalle suoraan Savosta, vaan Pohjanmaan kautta "koukaten". Laitasaari on myös verraten lähellä Puolankaa, vain noin 100 kilometrin päässä. Esitetyistä vaihtoehdoista Laitasaarta on siis pidettävä todennäköisimpänä, joskaan ei varmana Reissu-Antin tulosuuntana.

Uudisasukkaat saapuivat Kainuuseen yleensä vesiteitä pitkin veneillään, mieluiten alkukesästä jäidenlähdön jälkeen, jolloin vähävetisilä latvapuroillakin riitti vettä kulkemiseen. Turvallisinta oli liikkua suuremmalla joukolla. Monesti mukana tuli muukin perhe, työ- ja tarvekalut sekä siemenvilja. Karja - muutama lehmä ja lammas - koetettiin myös kuljettaa mukana, järvitaipaleiden yli lautoilla ja jokien virtapaikkojen ohi maitse taluttamalla.

Uudisasukas vainoaikojen ja katovuosien kurimuksessa

Vuonna 1595 päättyi pitkäaikainen vihanpito Venäjän ja Ruotsi-Suomen välillä. Vainonaikaa oli kestänyt ja "rappareita" vastaan oli sinnitelty 25 vuoden ajan. Poltetut pirtit oli rakennettu aina uudestaan ja vaikeuksista huolimatta elää oli koetettu. Kostoiskujakin oli rajan taakse tehty. Mutta vainolaiset tulivat yhä uudelleen. Kainuun nuorta uudisasutusta koeteltiin pahoin. 1580-luvun lopussa seutu autioitui täysin veronmaksukyvyttömäksi. Veroluettelot kertovat karua kieltä autioitumisen syystä: venäläiset ryöstivät, hävittivät ja polttivat talot sekä surmasivat kiduttamalla niiden asukkaat. Vain piilopirteille turvaan päässeet selvisivät ankaran ajan yli, eikä asutuksen lanka kokonaan katkennut.

Kainuun asukkaat joutuivat vainoaikoina maksamaan suhteellisesti raskaimman veriveron koko Suomeakin ajatellen. Seutu oli ollut kiistanalaista aluetta vuosikymmenten ajan. Sekä Venäjä että Ruotsi pitivät sitä omanaan niin, että kumpikin halusi tapella tuon Oulujärven erämaan herruudesta tappara kourassa. Venäläiset ja karjalaiset pitivät savolaisia uudisasuttajia tunkeutujina nautinta-alueilleen. Ja tottahan oli, että Pähkinäsaaren rauhan rajan mukaan Kainuu ei kuulunut Ruotsi-Suomeen. Uudisasukkaita Oulujärven erämaihin rohkaisi kuitenkin itse Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa, joka kehotti valtaamaan uusia kaskimaita ja asuinpaikkoja. Pitkällisen vainonajan seurauksena Kainuun alue tunnustettiin Täyssinän rauhanteossa vuonna 1595 Ruotsi-Suomeen kuuluvaksi. Näin seudun uudelleen asuttamiseen voitiin lähteä turvallisemmin mielin. Kaarle-herttua määräsi syksyllä 1597 Oulunjärven ympäristön asutettavaksi ja seuraavana vuonna lupasi muuttajille kuuden vuoden verovapauden.

Aivan neitseellistä erämaata ei Kainuu ollut enää 1600-luvun alussa. Itse asiassa jo vuosituhansien ajan olivat itäisten suomensukuisten heimojen eränkävijät, karjalaiset kauppamiehet ja lappalaiset liikkuneet seudulla. Kaskia oli polteltu, kalasaunoja ja eräpirttejä pystytelty, joten jälkensä ihminen oli luontoon jättänyt. Muutama vuosikymmen aiemmin oli uudispirttejä noussut alueelle runsaasti, mutta rappasodat olivat ne hävittäneet.

Veden ja metsän vilja - uudisasukkaan elämisen ehto

Kalan ja metsänriistan merkitys oli keskeinen uudisasukkaiden ruokataloudessa varsinkin alkuaikoina, sillä koskemattomaan korpeen sijautuneet joutuivat odottamaan kaskimaan satoa useamman vuoden. Vesi- ja metsälinnut sekä metsäpeurat olivat tavanomainen ravinnonantaja. Oravannahoilla maksettiin veroja, mistä johtuen oravaa pyydettiin ahkerasti. Kärppää, näätää ja kettua metsästettiin myös yleisesti. Ilves, susi, majava ja karhukin kellistyivät silloin tällöin. Metsämiehen varusteisiin kuuluivat teräsjousi (=jalkajousi) vasamoineen, käsijousi nuolineen, keihäs ja sauva. Karhua vastaan käytiin keihäillä ja jousilla. Pyssyn paukahduksia saloilta kuultiin melko harvoin, sillä kiväärit olivat tuolloin kalliita ja harvinaisia. Metsälintuja pyydettiin syksyisin loukuilla, liskuilla, rihmoilla ja keväisin soitimelta ampumalla.

Haukea ja muikkua pyydettiin, syötiin ja kaupattiin. Kuivattu hauki kelpasi myös verottajalle. Ahven ja särki olivat lähes jokapäiväistä ruokaa. Kainuun vuolaissa jokivesistöissä vaelsi siikaa, lohta ja taimenta. Kalan merkitys säilyi keskeisenä myös myöhempinä aikoina ja kalaan turvauduttiin hengenpitimenä etenkin katovuosina. Samuli Paulaharju kertoo seuraavasti:

"Suolakala oli pitkän pirtinpöydän alituinen särvin, kapakeitto tavallinen talvisen ajan ruoka, ja tuoretta kalaa syötiin useasti, jopa kesäkautena harva se päivä."

"Tähkäpäille karun korpimaan kohotti..."

Elannon perustaksi veden ja metsän vilja eivät kuitenkaan riittäneet. Tarvittiin myös erämaan kesyttämisen taito, ja se näillä Savon suunnasta tulevilla toki oli hallussaan. He osasivat hyödyntää vaaranrinteiden vankat hikeväpohjaiset kuusikot kaskimaiksi ja korpiruista kasvamaan. Menetelmänä käytettiin ikivanhaa itäistä huuhtatekniikkaa.

Parhaita kaskimaita olivat hikevien vaaranrinteiden kuusta ja lehtipuita kasvavat sekametsiköt. Aluksi kaskimaaksi valitusta metsästä kassaroitiin eli näröttiin kirveillä pois pienet puut. Kevättalvella kaadettiin muu metsä paitsi suurimmat puut, jotka kolottiin ja jäivät kuivumaan pystyyn. Jos kyseessä oli vanha kuusikko, kaadetun puuston annettiin kuivua kesän yli. Seuraavana vuonna alkukesästä kaski eli huuhta poltettiin, mutta vieläkään ei päästy siemenen kylvöön. Oli parempi odottaa vielä vuosi ja ennen kylvöä polttaa rovioihin kasatut puut ja viertää kaskimaan palamattomat paikat, "tulen käymättömät maankengät". Kun sitten vilja aikanaan ehti laiholle, oli ensimmäisistä kirveeniskuista kulunut lähes kolme vuotta. Ja vielä oli toivottava seuraavaksi suveksi suotuisaa kasvua, jotta vilja kypsyisi kunnolla ja halla pysyisi loitolla.

Jos käytössä oli lehtipuuvaltainen sekametsä tai vanha metsittynyt kaskimaa, päästiin hiukan helpommalla. Aurinkoisella rinteellä ja kuivemmalla maalla puut voitiin polttaa jopa samana kesänä. Tällaiseen kaskeen kylvettiin yleensä kevätviljaa eli ohraa. Kaskiruis antoi suotuisissa oloissa erittäin hyvän sadon, mutta yleensä vain kerran. Useamman peräkkäisen ruissadon saaminen vaati kasken viertämistä uudelleen. Rukiin jälkeen huuhtamaassa viljeltiin muutaman vuoden ajan vähemmän vaateliaita kasveja - ohraa, naurista tai pellavaa. Samalle paikalle voitiin tulla uudestaan vasta useamman kymmenen vuoden kuluttua, kun alue kasvoi uutta nuorta metsää ja kun maan viljavuus oli palautunut. Kaskenpoltto vaati näin ollen laajoja pinta-aloja.

1600-luvun uudisasukkaat Kainuussa joutuivat kantamaan huolta muustakin kuin katovuosista, sillä pelätyt rappasodat olivat vielä hyvässä muistissa. Oli oltava jatkuvasti varuillaan vainolaisten tulosta. Puolankajärven seutu näyttää säästyneen suuremmilta kahakoilta; tosin kesäkuussa 1611 rapparit hyökkäsivät Kainuuseen ryöstämään ja polttamaan. Rajantakaisten retki ulottui myös Puolangalle, jonka lähes kaikki talot poltettiin. Enemmiltä ihmishenkien menetyksiltä kuitenkin ilmeisesti vältyttiin - vainolaista osattiin odottaa ja ihmiset karkasivat piilopirteilleen. Niinpä vuosi 1611 tunnetaan "karkuvuoden" nimellä. Kyseessä oli kosto sille retkelle, joka hiukan aiemmin tehtiin suomalaisten toimesta vajaan tuhannen miehen voimin Sumaan ja Solovetskiin. Retken aikana hävitettiin itärajan takaisia karjalaiskyliä ja sen tarkoituksena oli tukea kuningas Kaarle IX:n laajentumispolitiikkaa Jäämeren suuntaan. Kainuun miehiäkin lienee tuon sotajoukon mukana ollut.

Puolankajärven rannoilla

Mutta lähtekäämme nyt tarkemmin seuraamaan Reissu-Antti Moilasen elämää Puolankajärvellä. Kovin paljon eivät asiakirjat hänen elämäänsä valaise, mutta jotain kuitenkin. Hän siis tuli Puolangalle vuonna 1599, sai uudisasukkaana kuuden vuoden verovapauden ja ryhtyi korvenraivaajaksi. Samana vuonna nykyinen Kainuun alue itsenäistyi Oulujärven eli Kajaanin pitäjän nimellä Limingasta. Suurpitäjän keskus oli aluksi Paltamon kylä Paltaniemellä ja sitten vuodesta 1651 lähtien Kajaanin kaupunki. Vuonna 1647 pitäjä jakaantui kahtia, Paltamoon ja Sotkamoon.

Helppoa ei uudisraivaajan elämä ollut, sillä karu luonto näytti kitsautensa ja ankaruutensa heti alkuun. Hallavuosia esiintyi 1600-luvulla runsaasti - ensimmäinen ankara kato koettiin jo vuonna 1601. Elettiin nk. pikku jääkauden aikaa, jolloin ankaratalvinen ja lyhytkesäinen ilmastotyyppi oli vakiintumassa ja jolloin kasvukaudet olivat lyhyempiä kuin esimerkiksi 1900-luvulla. Vaikeudet kasaantuivat edelleen 1630-40- luvuilla 30-vuotinen sodan seurauksena, kun kruunu alkoi vaatia Kainuun miehiä taistelutanterille Saksanmaalle ja kuristi asukkaita alati kasvavalla verokuormalla. Sitkeästi uudisasutus kuitenkin juurtui Kainuun kamaraan. Vuonna 1606 Antti Moilanen kykeni maksamaan veroja tavanomaisesti: rahaa yhden äyrin, kaksi kiloa voita, yli viisi kiloa kapahaukia ja 10 oravan harmaanahkaa. Lehmiä ei hänelle nyt merkitty, toisin kuin vuotta aiemmin.

Antti sai isännöidä Puolankajärveä ja sen lähitienoita lähes yksin. Asutus oli harvaa, sillä nykyisen Puolangan alueella asusteli kaikkiaan vain kymmenkunta talonpoikaa. Kalavesiä ja riistamaita riitti soudella ja samoilla. Lähin naapuri lienee ollut Kivarinjärvellä.

1610-luvulla Antti Moilanen väliaikaisesti hävisi veroluetteloista. Olot olivat sekavat ja Kainuun asukkaille myönnettiin useana vuonna verovapauksia. Vuonna 1625 Antin tiedetään taas maksaneen kymmenysveroina kolme kappaa (n. 14 litraa) ruista ja saman verran ohraa. Elossa hän oli vielä vuonna 1626 maksaessaan kymmenysveroja. Kun seudun 15-60 -vuotiaista miehistä koottiin vuonna 1627 ruodutusluettelo sotaväenottoa varten, oli Antti ilmeisesti joko liian vanha tai sairas ruodutettavaksi, koska häntä ei luetteloon kirjattu. Vuoden 1626 jälkeen häntä ei näy muissakaan asiakirjoissa.

Mutta katselmuskirjuri kyllä löysi Moilasia em. vuoden 1627 väenottotilaisuudessa. Puolangankylältä heitä ilmoittautui kaikkiaan kolme: veljekset Lauri, Jaakko ja Simo Moilanen. Ikämerkintöjen perusteella arvioiden Lauri oli syntynyt noin 1594...97 (taulu 2), Jaakko vuonna 1602 (taulu 601) ja Simo vuonna 1611 (taulu 615). Tuolloin vain 16-vuotias Simo sai kuulla joutuvansa sotamieheksi - joka kymmenes mies joutui aina riviin. Saksan sotatanterille Kustaa II Aadolfin joukkoihin ei Simon kuitenkaan tarvinnut lähteä, kun onnistui pestaamaan itselleen varamiehen.

Todennäköisesti nuo kolme Moilasen veljestä olivat Reissu-Antin poikia, vaikka isän nimeä ei missään mainita. Muita Moilasiahan ei Antin lisäksi Puolangalla eikä koko Kainuussa ollut poikien syntyessä. Kuva suvun kantaisästä tarkentuu: hän oli nuorehko, juuri perheen perustanut mies asettuessaan asumaan Puolangalle ja sai ainakin kolme poikaa. Kun sitten Antti aikanaan luopui talonpidosta, oli talossa varsa, sonni, kuusi lehmää, kahdeksan lammasta ja sika. Peltoa oli viljelyksessä noin 0,25 hehtaaria, koskapa kylvöihin käytettiin puolisen tynnyriä viljansiemeniä. Tältä pohjalta saivat perilliset lähteä ponnistamaan eteenpäin.

Suku jatkuu

Antin väistyttyä Moilalan isännyys siirtyi hänen pojalleen Lauri Moilaselle. Veroluvultaan Moilala oli tuolloin 1/2-manttaalin suuruinen. Vuonna 1633 Laurin maksoi veroa 4 taalarin, 5 killinkin ja 12 runstykin arvosta, mikä oli selvästi enemmän kuin mitä muut seudun talonpojat keskimäärin maksoivat. Rahana ei Laurikaan kaikkia veroja suorittanut, vaan huomattavalta osin myös tavaroita eli voina, kapahaukina ja oravannahkoina. Moilalan karjavarallisuuteen kirjattiin vuonna 1635 tammahevonen, kuusi lehmää ja viisi lammasta. Nykyisen Puolangan alueella asui 14 talonpoikaa, joilla oli keskimäärin 2 - 3 lehmää. Joka toinen omisti hevosen. 1630-luvulla Laurin veli Jaakko näyttää erkaantuneen omaksi ruokakunnakseen ja tehneen talon järven toiselle puolen. Vuonna 1635 Jaakolla oli kaksi lehmää ja hän isännöi 1/4 -manttaalin tilaa. Jaakon perustama tila jaettiin 1670-luvun lopussa kahtia ja molemmissa asui jatkossakin Moilasia.

Vuonna 1643 Kainuun veroluetteloihin ilmestyi kolmas Moilasten talous: Lauri Moilanen asui Suolijärvellä 1/2-manttaalin tilaa. Samanaikaisesti Puolankajärven Moilalan isännäksi vaihtui Simo Moilanen. Asiakirjatietojen perusteella on pääteltävissä, että Lauri jätti Moilalan isännyyden veljelleen Simolle ja siirtyi itse Suolijärvelle. Lauri perustamaa tilaa kutsuttiin myös pitkään Moilalaksi ja se tunnetaan nykyisin Alatalon ja Pekkalan nimillä. Vuosien 1679 ja 1682 välillä Suolijärven Moilala jaettiin kahteen 1/4 -manttaalin osaan. Moilasten hallussa tila säilyi 1800-luvun puolimaihin saakka, jolloin se siirtyi talokauppojen myötä Holapan suvulle.

Ensimmäiset viralliset, lähinnä kruunun tarpeita palvelevat postilinjat perustettiin Suomeen vuonna 1638. Kajaanista koilliseen pitkin Hyrynsalmen reittiä kulkevaa tietä käytettiin jo 1650-luvulla postitienä. 1670-luvulla Puolangankylän Moilalan isäntä Lauri Simonpoika Moilanen (taulu 616) mainitaan postitalonpojaksi. Myös Suolijärven Moilala näyttää olleen postitalo lyhyen aikaa 1670-luvun lopussa. Postitalonpojan velvollisuus oli postilaukun kuljettaminen seuraavaan etappiin aina tarvittaessa, riippumatta vuorokauden ajasta tai säästä. Talonpojat saivat postin kuljetuksesta korvauksena verohelpotuksia ja vapautuksen sotaväenotoista. Matkaa tehtiin jalkaisin, veneellä tai hevosella. Päivässä posti kulki keskimäärin noin 50 km, mutta kelirikkoaikaan esimerkiksi Kajaanin ja Oulun väli kesti kulkea kolmekin viikkoa.

Ensimmäinen tilanjako Puolangankylän Moilalassa tapahtui 1680-luvun alkupuolella. Puolen manttaalin kantatilasta erotettiin toinen Moilala, jonka tilukset ja rakennukset tulivat läheiselle Leipivaaralle. Kantatila tunnetaan tänä päivänä Puolanka-talona, Leipivaaran Moilala on puolestaan Vanhatalo. 1720-1730- luvuilla Moilalat väliaikaisesti yhdistettiin samaksi tilaksi, mutta vuodesta 1740 lähtien ne olivat taas erillisinä 1/4-manttaalin perintötaloina. Puolanka-talo oli Moilasten hallussa 1780-luvun puoliväliin saakka, jolloin Jaakko Moilanen (taulu 619) teki talonvaihtokaupat Eerik Väyrysen kanssa. Jaakko muutti asumaan Väyrylänkylä nro 23 Somervaaraan ja Väyryset tulivat Moilalan isänniksi. Leipivaaran Vanhatalo on säilynyt Moilasilla nykypäiviin saakka, joskaan ei suoraan alenevassa polvessa.

Vuonna 1684 siirtyi Leipivaaralle uudistilalliseksi Antti Simonpoika Moilanen (taulu 865). Vuonna 1713 Antin 1/8-manttaalin kruununtilaan liitettiin 1/8-manttaalin perintötila ja toinen 1/8 -manttaalin kruununtila (nro 11 Moilala eli Rievunkangas). Laajennettua tilaa isännöivät yhdessä Antin pojat Pekka ja Lauri. Sopua veljesten kesken riitti vain vuoteen 1722, jolloin he halusivat jakaa tilan keskenään kahtia. Näin muodostuivat Puolangankylän tilat nro 7 Moilala (nykyinen Hovi) ja nro 10 Moilala (nykyinen Marttila).

Edellämainittu Rievunkangas oli syntynyt jo noin vuonna 1673, kun veljekset Jaakko (taulu 602) ja Pekka Moilanen (taulu 603) jakoivat isänsä Jaakon (=Reissu-Antin poika) 1630-luvulla perustaman 1/4 -manttaalin tilan keskenään. Kun toinen veli Pekka kuoli keväällä 1680, kantoi Jaakko-veli huolta tilan elinkelpoisuudesta. Jaakko pelkäsi sen kenties autioituvan, koskapa omasta aloitteestaan lupautui tarvittaessa palauttamaan Pekan leskelle ja lapsille ne 50 kuparitaalaria, jotka veljensä perintönä oli saanut. Jaakon pelko ei ollut aiheeton, sillä tila todella autioitui ja joutui kruunulle 1690-luvun lopun nälkävuosina.

Suku leviää Kainuussa

Yli miespolven ajan Moilaset asustelivat Kainuussa nykyisen Puolangan alueella 1600-luvulla, ja vasta sitten sukua siirtyi muualle. 1680-luvun puolimaissa saapui Suomussalmen Kiannankylään Lauri Pekanpoika Moilanen (taulu 167). Maakirjoissa Lauri mainitaan vuodesta 1685 lähtien asuvaksi 1/8 -manttaalin tilalla, jonka aiempi omistaja todennäköisesti oli Taneli Tervonen. Laurin isän nimeksi on merkitty Pekka. Lauri oli mahdollisesti sen suolijärveläisen Pekka Laurinpoika Moilasen (taulu 166) poika, jonka kuoltua hänen jäämistöstään käytiin käräjillä neuvonpitoa kesällä 1653. Jäämistöön kuului pari sonnia, hopealusikoita, rautaesineitä, kalaverkkoja, vaatteita ym. Käräjäpöytäkirjassa ei kerrota Pekka-vainajan perillisten nimiä, mutta niitä kuitenkin mainitaan hänellä olleen. Kaksi muutakin Pekka Moilasta eli Puolangalla samaan aikaan, toinen Suolijärvellä ja toinen Puolangankylässä. He eivät kuitenkaan sovi ikänsä puolesta Kiannankylään saapuneen Laurin isäksi. Näin ollen ensin mainittua Pekkaa on pidettävä "lähinnä oikeana" isänä, tosin huomattavin varauksin.

Maaliskuussa 1698 edellämainittu Lauri Moilanen teki Kiannankylässä Pekka Keinäsen kanssa talokaupan, jossa vaihtoi tilansa Keinälänniemen Keinälän tilaan ja maksoi välirahaa 170 kuparitaalaria. Keinäset olivat monien muiden tavoin köyhtyneet suurten kuolonvuosien aikana ja joutuivat väistymään tilalta. Näin tuli Moilasen suku Keinälänniemelle Kiantajärven rantaan. Keinälänniemen nykyinen nimi on Kiannanniemi. 1/4-manttaalin Keinälästä tuli suvun pysyvä asuinpaikka, jossa Moilasia elää vielä nykyään. Talon ensimmäinen isäntä Lauri Moilanen oli elossa käräjäkirjojen mukaan vielä elokuussa 1711.

Vaikeat ajat eivät päättyneet suurten kuolonvuosien jälkeen. 1700-luvun ensimmäisellä kymmenluvulla koettiin toistuvien katovuosien sarja, joiden mukana levisivät kulkutaudit. Hengenpitimiksi oli jälleen turvauduttava pettuleipään. Koettelemukset lisääntyivät 1710-luvulle tultaessa, kun Suuri Pohjansota ulottui isonvihan nimellä Kainuuseen. Vuonna 1716 venäläiset miehittivät koko maakunnan, ryöstivät ja polttivat taloja sekä surmasivat ihmisiä. Pekka Moilasen (taulu 938) asuman Leipivaaran talonkin vainolaiset polttivat.

Riesaa seudun asukkaille koitui isonvihan miehityskaudella myös omista joukoista. Sitkeästi sissisotaa jatkaneet nk. vapaakomppanian sissijoukot kiertelivät kylästä toiseen ruokaa ja majoitusta vaatien. Ja jos ylläpitoa ei heille annettu suosiolla, hankkivat sissit sen väkivaltaisesti tavalla, mikä ei paljoa eronnut vihollisen suorittamasta rosvouksesta. Näitä sissejä kutsuttiin kivekkäiksi ja heitä johti Kainuussa kapteeni Långström. Kivekkäät ryöstivät myös Pekka Moilasen (taulu 348) talon Puolangan Suolijärvellä niin tyhjäksi, että asukkaiden oli lähdettävä talosta ja jätettävä se autioksi. Pekka muutti pysyvästi Pudasjärven Puhoskylän Kosamoon ja hänen autioksi jäänyt tilansa liitettiin vainoaikojen jälkeen sukulaismies Lauri Juhonpoika Moilasen (taulu 5) tilaan samassa kylässä.

Tuon kivekkäiden kaltoin kohteleman Pekka Moilasen veljistäkään ei ollut talon jatkajiksi Suolijärvellä. Lauri (taulu 383) ja Paavo (taulu 347) olivat jo 1700-luvun alkuvuosina muuttaneet Kiannankylään Valkolan (jatkossa nro 18) tilalle. Talonpito ei heiltä kuitenkaan onnistunut sielläkään: Valkola autioitui vuonna 1711 ja asukkaat kuolivat veroluetteloiden mukaan nälkään. Pekan veli Simo (taulu 384) isännöi puolestaan Näljängänkylän Hiltulaa, jonka oli autiotilana ostanut 1690-luvun lopulla 53 hopeataalarilla Pekka Hiltuselta. Hiltulaan (=nykyinen Ylinäljängän Vaaranniva ja Polvijärven Polviniemi) oli mennyt myös veljessarjan nuorimmasta päästä oleva Jaakko (taulu 528). Vielä oli Pekalla ollut Juho-veli (taulu 527), mutta tämä karkasi Venäjälle erään Kaija Keräsen kanssa. Aviorikoshan siinä oli kyseessä, koska Juho oli nainut mies. Ja vaikka hänet saatiin välillä takaisin Suomen puolelle ja oikeuden eteen, häipyi Juho kohta uudestaan eikä häntä sen koommin enää Suolijärvellä nähty. Veljesten Priita-äiti toki oli ollut tarmokas nainen, sillä miehensä kuoltua 1670-luvun lopussa Priita merkittiin jonkun aikaa veroluetteloihin perheen päänä.

Näiden levottomien aikojen pyörteissä ihmiset liikkuivat 1710-luvulla paljon. Asukkaat taloissa vaihtuivat tiheään.Vuoden 1710 tienoilla lähti Tuomas Moilanen (taulu 604) Puolangankylästä Väyrylänkylään ja asettui asumaan Huovila-nimiselle 1/8-manttaalin kruununtilalle. Isonvihan aikana Huovilakin autioitui. Tuomas muutti jälleen ja hankki itselleen Väyrylänkylästä uuden kruununtilan, Rahikkalan, johon sai kuuden vuoden verovapauden vuonna 1725.

Leipivaaralta lähti Väyrylänkylään myös Simo Antinpoika Moilanen (taulu 866) noin 1712-13 ja hankki sieltä Väisälän 1/4-manttaalin kruununtilan (nro 12/13). Simon kokoserkku ja kaima Simo Laurinpoika - kotoisin Puolanka-talosta - taas päätyi 1720-luvun alussa Melalahteen, josta osti 500 kuparitaalarilla Pääkkölän 1/4-manttaalin perintötilan (taulu 777). Tilan aiempi haltija oli ollut majuri ja verovouti Simon Affleck eli Simo Hurtta. Em. Simo Antinpojan poika lienee ollut se Puolangankylän Aaprami Moilanen, joka niinikään 1720-luvulla siirtyi Ristijärvelle Kekkolan 1/8-manttaalin perintötilan isännäksi (taulu 899). Eräs varhaisista tuon ajan muuttajista oli myös Suolijärven Moilalasta Pudasjärven Kurkikylään lähtenyt Lauri Laurinpoika Moilanen (taulu 152).

Seuraavassa asetelmasta esitetään Moilasen suvun ruokakuntien määrä Paltamon emäpitäjän eri kylissä kolmena ajankohtana. Asetelma osoittaa, että 1600-luvulla suvun leviäminen oli vielä verkkaista, mutta 1700-luvun alusta lähtien talouksien määrä alkoi nopeasti lisääntyä.

Moilasen isännöimien talouksien määrä Kainuussa

Kylä 1620-luku 1690-luku 1730-luiku Puolanka 1 4 4 Suolijärvi - 2 2 Kianta - 1 2 Väyrylä - - 2 Näljänkä - - 3 Ristijärvi - - 1 Melalahti - - 2 Mieslahti - - 1

(lähde: http://suvut.genealogia.fi/moilanen/ Mikko Moilanen: Suvun alkuvaiheet)